Aihe on myös itselleni hyvinkin ajankohtainen. Musta tuntuu, etten vaan osaa olla enää ihmisten kanssa. Musta on tullut niin yksinäinen sielu viime vuosien aikana, että ihmisten kanssa oleminen on todella hankalaa. Mulla on vain muutama todella läheinen ihminen, joille uskallan puhua asioista. Mutta edes tästä mä en ole heidänkään kanssa puhunut. Musta tuntuu, että mulle vaan nauretaan, kun sanon olevani yksinäinen ja erakoitunut. "No onhan sulla nyt kavereita" tai sitten suututaan, jos sanon ettei mulla ole kavereita. Ei se ole henkilökohtaista ketään kohtaan, musta vaan tuntuu, että jotkut kaveritkaan ei vaan ole oikeasti niin läheisiä kavereita, kun antaa ymmärtää. 

Nyt kun mä olen koulussakin, ajattelin, että nyt on aika saada uusia kavereita! Ja paskat. Mä olen siellä enemmän ulkopuolinen, kuin koskaan. Mua ahdistaa ajatus aamulla, että joudun taas menemään sinne itsekseni nököttämään. Esittämään jotain ja väkisin roikkumaan ihmisten seurassa. Ehkä osan näistä fiiliksistä aiheuttaa sekin, että muutama ihminen on tehnyt hyvinkin selväksi olemuksellaan, että parempi kun painuisin helvettiin, enkä roikkuisi heidän seurassaan. Sen takia mä en sitten enää edes viitsi yrittää. Olen yksin. 

Musta on kurjaa ajatella, että mä en ole ainut laatuani. Meitä erakoituneita on niin paljon, mutta paljonko siitä puhutaan? Ei siitä puhuta niin paljon, kun pitäisi. Ainakaan mun mielestä. Mä olen itse vielä sellainen, että en päästä ihmisiä enää kovin helposti lähelle. Välttelen ja pidän etäisyyttä. Mä en vaan uskalla päästää enää ihmisiä lähelle. Tuntuu, kuin eläisin jossain omassa kuplassani, enkä halua puhkaista sitä. Toisaalta mä oon hyvinkin onnellinen täällä kuplassani. Toisaalta taas oon enemmän yksin, kun koskaan aikasemmin oon ollut. Mulla on ihana mies ja lapset, mutta ei se jaksa mieskään aina kuunnella mun marinoita ja muka hauskoja juttuja. Lapset taas on lapsia. Ei niiden kanssa jutella aikuisten juttuja. 

Silti mä ajattelen, kaiken tän yksinäisyyden keskellä, että mä oon onnekas. Mulla on perhe, mulla on myös ne muutama läheinen ja rakas ihminen elämässä. Vaikka mä riudun yksinäisyydessäni, mulla on silti lähellä ihmisiä, jotka välittää ja rakastaa. Joskus sitä vaan toivoisi, että niitä ihmisiä olis lähempänäkin. Me kun asutaan kaikista läheisistä niin paljon kauempana, ettei sitä tule nähtyä niin usein. 

Silti haluan sanoa kaikille teille rakkaille, Kiitos kun olette siinä. Teidän ansiosta, kaiken paskankin keskellä, tietän etten koskaan ole yksin. 

"Tee omantunnontarkkuus ja vilpittömyys suureksi päämääräksesi. Älä pidä ystäviä, jotka eivät ole sinun veroisiasi. Jos olet tehnyt väärin, älä häpeä pahan korvaamista." - Konfutse 

- H

Mä oon oikeestaan aika tyytyväinen menneeseen kesään. Ehti paljon tehdä kaikkea, mutta silti paljon jäi tekemättä! Nyt istutaankin jo koulun penkillä ahertamassa. Pian alkaa ensimmäinen työharjoittelu, vaikkei opiskelua oo montaa viikkoa takana. 

Me lopetettiin meidän kesä tänä vuonna laivalle. Käytiin koko perheen kesken laivalla! Se oli kaikkien lasten ensimmäinen laivareissu ja vitsit, meillä oli ihan älyttömän kivaa! Siinä lapsien riemua ja onnea seuratessa, tuli taas miettineeksi sitä omaa lapsuutta. Mäkin kävin vähän näitä nuorempana laivalla. Mummon ja Papan kanssa. En mä niistä muista paljonkaan, mutta sen mä tiedän, että pallomerestä mua ei saanut koskaan pois! Nyt kun näin sen saman riemun keskimmäisen ja nuorimmaisen silmissä, pystyin samaistumaan siihen tunteeseen. Näin siellä sen pikku-H:n, joka oli pienen hetken onnellinen. 

Omaa lapsuutta on tullu tässä viimeaikoina taas paljon mietittyä. Me käydään koulussa aihealuetta, joka keskittyy lapsuuteen. Sitä on joutunu taas miettimään omia kokemuksia ja niitä fiiliksiä, mitä lapsuudesta on jäänyt mieleen. Me saatiin myös kotiin tehtävä, 5-10s kirjoittaa vastapareista. Esim. luottamus-epäluottamus. Se on se ensimmäinen ja siihen täytyy kirjoittaa omat kokemukset lapsuudesta. Oliko luottamusta? Missä tilanteissa? Miten? Entäs epäluottamusta? 

Ja tiedättekö, kun sä katsot sitä sivua. Sä oot kirjottanut hirveessä puuskassa kauheasti tekstiä ja sä tajuat, ettet sä oo kirjottanu mistään muusta kun siitä toisesta vastaparista. Epäluottamuksesta. Se luottamus sielä on pieni hiirenkakan verran kirjoitettu lause. Ja sekin kuuluu, luottamus - ei sitä ollut. 

Mä oon oppinut ymmärtämään itsestäni paljon, myös niitä tunteita joita oon elämäni aikana läpi käynyt. Jotkin asiat heijastuu edelleen. Mutta, ainakin mä tiedän, että se on normaalia. Se ei johdu siitä, ettenkö olis päässyt yli asioista. Tai, että eläisin edelleen menneessä. Se on ihmisen luotainen mekanismi, joka kertoo asioita, joita et osaa ehkä itsekkään selittää. 

Ihmiskeho on jännä asia. Miten varhaisessa vaiheessa se alkaakaan ymmärtämään asioita. Ja kun jotain puuttuu, keho muistaa sen loppuelämänsä. Se muistaa myös hyvät asiat. Arvostakaa siis omaa ja toisten kehoa! Jo pienikin asia voi vaikuttaa.

- H

Nyt olis kuukausi "lomaa" ja sen jälkeen alkaa täys tohina koulunpenkillä. Ja kyllä, mä kriiseilen ihan hirveästi, että mun täytyy laittaa vauva hoitoon. En millään halua päästää mun pientä vauvaa hoitoon! Ja kyllä, mun vauva tulee kohta vuoden ja pärjää varmasti hoidossa hyvin. Äidillä voi olla enemmän ongelmia selvitä koulussa. Toisaalta, ihanaa päästä kunnon arkeen ja rytmiin kiinni. Ei oo nää päivät pelkkää möllöttämistä pitkälle iltapäivään ja huomata illalla, ettei tänäänKÄÄN tulliut mitään tehtyä. Sitten pitäisi vielä ymmärtää se, että mun ensimmäinen vauva menee jo eskariin! Ja musta on tulossa vanha. Täytän vasta 26 ja mulla on aivan hirveä kolmenkympin kriisi TAAS! Mulla oli jo, kun täytin 24. Ja silti ei tässä kuudessa vuodessa oo edes huomannut omaa vanhentumista. Lapset vaan kasvaa, mutta ite et vanhene. Ainakaan henkisesti!  

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Mitähän jännää sitä tässä vielä ehtiikään tapahtua, ennen kesän loppua!

- H

Oon keskittyny enemmän itseeni ja perheeseen. Mulla on ollu aivan ihania ihmisiä ympärillä, joiden kanssa oon voinu keskustella asioista, mutta samalla saanut myös omaa rauhaa. Kiitos teille, jotka ootte mun rinnalla seissyt ja myötäelänyt niitä ajatuksia ja tunteita, jotka edellinen postaus aiheutti. 

Mä en tarvitse ammattiapua, sanottakoon se tähän heti alkuun. Mä voin vallan hyvin, enkä koe sitä tarpeelliseksi. Mä olen elämäni aikana puhunut näistä niin paljon eri auttajille, että se on riittänyt mulle tältä erää. Jokainen voi silti ymmärtää sen, että kun tuollaista asiaa pääsee lukemaan mustaa valkoisella, niin se aiheuttaa pienen myrskyn sisällä. Mä olen tiedostanut nämä asiat koko ikäni, joten ei ne kovin suurena yllätyksenä tullut. Se, että niistä oli noinkin paljon juttua mun omissa papereissa, oli se kaikista suurin yllätys. Mua on pidetty hulluna ja sanottu, että keksin asioita päästäni. Se ei ole niin ja nyt mä sain siihen vain varmistuksen. Se on helpottava tieto.

Kukaan ei tiedä millaista on käydä läpi sellaisia asioita, mitä munkin elämään on mahtunut. Ainoastaan sellainen, joka on kokenut lähellekkään samoja asioita tiedostaa sen. Sen takia mä olen hakenut tukihenkilöksi! Mä sain vinkin eräältä ihanalta henkilöltä, joka kannusti mua hakeutumaan tukihenkilöksi. Perehdyin asiaan hieman lisää ja se homma kolahti. Mä haluan toimia tukena jollekkin nuorelle/lapselle, joka kaipaa rinnalleen välittävää aikuista. Tukea ja turvaa. Ja mä haluan olla sitä. Mä olen itse ollut vailla turvaa niin kauan, että jos omalla olemassaolollani voin vaikuttaa edes yhden nuoren elämään, niin teen sen! Yhdenkään lapsen tai nuoren ei kuulu tarpoa täällä yksin, kenenkään ei pitäisi joutua. Katsotaan kuin käy. Mä olisin enemmän, kuin omistautunut tehtävälle. 

Pienin askelin edetään, mutta mä olen hämmentynyt kuinka paljon oon asettanut itselleni tavotteita viime aikoina. Tää on jännää, mutta samalla hiukan pelottavaa. Mä oon kerrankin varma siitä, mitä mä haluan tehdä ja teen kaikkeni sen eteen. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkä tää vielä joskus tuottaa tulostakin.

- H

Sieltä paljastui todella paljon asioita, joista mulla ei ole mitään tietoa koskaan ollutkaan. Enkä varmaan olisi koskaan saanut tietää, jos en olisi itse tehnyt aloitetta asian suhteen. Ja täytyy kyllä todeta, että oli ihan mukava nähdä entistä sosiaalityöntekijääkin. "Paremmissa" merkeissä, kuin aikaisemmin. 

Mitä sieltä sitten selvisi? No, ensinnäkin, mun lapsuus on ollut todella todella risainen. Ei mitään pysyvää, kaikki on ollut vain pikaista ja väliaikaista. Musta oli tehty monia lastensuojeluilmoituksia. "Turpiis saat!" oli kuulunut usein naapuriin asti, kun mulle oli huudettu. Mua oli myös pahoinpidelty, jätetty yön yli yksin, kun toinen oli ryyppäämässä. Mä olen ollut 2-3-vuotias! Mä järkytyin. Mun teki mieli itkeä niitä lukiessa, mutta kovetin itseni. En mä sen kauniimpaa tekstiä oikeastaan odottanutkaan, mutta en ehkä ihan noin karuakaan. 

Kyllä meillä oli sossut käynyt. Sen mitä luin, asunto oli sotkuinen, ei pakkoja mihin istua, mulla ei ollut ilmeisesti ollut edes ruokaa kaapissa. Kaikenlisäksi tuhkakuppeja pitkin asuntoa, sohvaan poltettu reikiä tupakalla jne. Ja mä olin nukkunut kipeänä sohvalla, kun parvekkeen ovi oli auki. Ja silloin oli talvi. Seuraavan kerran oli "edes yritetty" siivota.

Ja sitten tuli vastaan se sana, jota mä odotin ja pelkäsin. Insesti. Se lausuttiin useammin ja useammin. Jokaisessa paperissa sen jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Ja mulla alkoi taas nousta se kuvotus pintaan, jota koin 16-vuotiaana. Mä tiesin, että niin on tapahtunut. Mä muistin niitä asioita. Mulle vaan sanottiin, että se on mun omasta päästä keksittyä huuhaata. Ei ole. Ainut vain, kukaan ei koskaan tutkinut sitä asiaa! Miksi kukaan ei tehnyt mitään, vaikka siitä puhuttiin?! Miksi kukaan ei auttanut mua, vaikka osattiin pelätä pahinta?! MIKSI!? Ja tämän takia, mä en koskaan saanut oikeutta itselleni, kun lähdimme sitä oikeudesta hakemaan. Ei ollut tarpeeksi näyttöä. Niinpä niin. Eipä sieltä sen kauniimpaa sitten tästä ihmisestä löytynyt. Yritän ajatella, että hän oli sairas. Hyvin sairas. Mutta ei se tee asiasta yhtään parempaa. Oikeastaan mun tekee vain pahaa, että mun annettiin edes olla sen ihmisen kanssa niin kauan, vaikka toinen on ihan pihalla koko maailmasta. Mä olen pahoillani vain siitä, että hän ei koskaan päässyt menneistä irti ja elää menneisyyttä edelleen, syytellen muita ja laittaen vastuun muiden harteille. Mä olen pahoillani siitä, että sen ihmisen piti olla mun Äiti.

Sitten päästäänkin mun sijaisperheeseen. Ei sekään teksti kaunista ollut. Ongelmat oli nähtävissä alusta asti. Ja se, mikä sieltä paistoi todella rajusti, mä en ollut haluttu. Oikeastaan se teema toimi siinä koko ajan. Kaikki paikat joissa olin ollut siihen mennessä, toistivat samaa kaavaa; Mua ei halunnut KUKAAN. Miten niin pieni ihminen voi ymmärtää sitä, että kukaan ei häntä halua. Miksi aikuiset katoaa elämästä kerta toisensa jälkeen. Mitä mä olisin voinut tehdä toisin, että olisin ollut se lapsi, jota rakastetaan ja jonka aikuiset haluavat pitää? Oikeastaan mä nyt poden syyllisyyttä siitä, että mä en ole ollut se unelma lapsi, vaan pahoin vaurioitunut ja oireileva lapsen kuvajainen. 

Musta oli paljon tehty lastensuojeluilmoituksia myös täältä. Koulusta, naapureista.. Silti kerta toisensa jälkeen perheneuvolan kautta yritettiin ja yritettiin. Jokaisen ilmoittajan mukaan: "Lasta ei ole otettu perheenjäseneksi". Mä olin perheelle objekti. Muhun ei ollut oikeasti mitään tunnesidettä. Tai jos oli, se oli viha.

Mussa oli huomattu olevan myös jotain vikaa. Mä olin yliseksuaalinen 5-vuotias. Kyllä, jokaisella lapsella tulee se vaihe jossain vaiheessa, mutta mulla se meni yli. Koskettelin itseäni, koskettelin muita lapsia seksuaalisesti, puheet olivat hyvin seksuaalisia. Oikeasti, mua oksettaa. Mua oksetti jo, kun luin sitä tekstiä. Olenko MÄ ollut tuollainen? Nää asiat todellakin pysäytti mut. Mut pysäytti myös sen isän asenne. Musta oli taas tehty ilmoitus, koska olin kertonut, että isä lyö. Sossut olivat soittanut meille kotiin. Isän vastaus oli ollut: "Me ollaan tehty kaikkemme, hyvässä ja pahassa. Annoin mä sille selkäänki. Mutta eipä siitä mitään tehoa tohon pentuun ole." Eieieiei. Miksi ihmiset, jotka eivät kykene toimimaan moni ongelmaisen lapsen kanssa, ikinä edes ryhtyivät sijaisvanhemmiksi! Mitä ne odotti mun taustoilla? Jotain kilttiä pulmusta, johon teot ei ole jättänyt jälkiä vai? Ilmeisesti. Anteeksi, että olin epätäydellinen ja oireilin pahoja asioita, joita koin teillä vain lisää vuodesta toiseen. Mulle tehtiin 8-vuotiaana psykologintestit. Siellä selvisi, ettei mulla ole mitään ongelmia oppimisessa tai keskittymisessä noin muuten. Mä olin vain hyvin masentunut lapsi. Mulla ei ollut rakkautta, eikä huolehtivia vanhempia. Siinä syy, miksi mä olin mitä olin! Ja sen lausunnon jälkeen tuli päätös, että mua ei voida pitää perheessä enää. He eivät ole kykeneviä toimimaan mun kanssa. 

Siltikään, heitäkään vastaan ei ollut tarpeeksi näyttöä aikoinaan. On se karua. Kaikki tiedot on paperilla faktana, mutta kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan. 

Just nyt mulla on todella ristiriitainen olo. Mä itken tätä kirjoittaessa, koska mun on paha olla. Samaan aikaan mä olen helpottunut. Mä sain tietää ne asiat, joita lähdin sieltä hakemaan. Ja enemmänkin. Kunhan saan paperit kotiin, pääsen perehtymään asiaan lisää. Tuossa oli vain pintaraapaisu ja mun tunteet on ihan sekamelskana. Silti mä tiedän, että mun on tehtävä tää. Se ei jätä mua rauhaan, jos en lue niitä papereita. Tuli sieltä vastaan mitä tahansa, mä selviän siitä. Tiedän, että joudun tekemään töitä taas itseni kanssa ja miettimään asioita uudestaan. Mutta mä en anna niiden asioiden enää musertaa mua. Mä kannan tän taakan urheana ja hymyilen, että mä voitin tämänkin tuskan. Nyt mä pystyn taas uudistamaan itseni ja tulemaan ehjemmäksi. 

"Niin ovat vuodet lyöneet
jäljet meihin molempiin
melkein huomaamatta
syöneet uskon ihmeisiin
Ja silti kaikin voimin
Mä kaiken jälkeen rakastaa
haluaisin vielä, haluaisin uskaltaa.

Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa
vasten tummaa tulvavettä ponnistaa
vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa
sitä kuitenkaan omistaa ei saa"

Juha Tapio - Kuinka paljon

- H

Mä oon viime aikoina käynyt todella paljon läpi menneitä. Tää blogin kirjoittaminen sai aikaan melkoisen myllerryksen mussa itsessäni. Mitä enemmän mä näitä asioita mietin, sitä varmempi olen siitä, että haluan tulevaisuudessa auttaa lapsia ja nuoria, jotka kamppailee samojen asioiden kanssa. Jos mulla olisi silloin ollut tukena henkilö, jolla on mitään käsitystä mitä mä läpi käyn, olisin osannut varmaan käsitellä asioita eri tavalla. Saanut erilaista näkökulmaa ja uskoa siihen, että joskus asiat vielä näyttää hyvältä. Sen eteen vain tarvitsee tehdä paljon töitä. 

Itseasiassa mulla olikin valintakoe lähihoitajan opintoihin. Jes! En tiedä tärppäskö, mutta sit vaan haetaan uudestaan. Oon kuitenkin varma, että sille alalle mun täytyy suuntauta, että pääsen toteuttamaan sitä mitä haluan. 

Mutta tosiaan, mä oon aikamoisen myllerryksen kohteena tällä hetkellä muutenkin. Oon alottanut aikamoisen elämäntapamuutoksen. Otin itselleni jopa personal trainerin! Mun on vaan jotenkin todella vaikea ymmärtää tätä kaikkea. Mä teen asioita ITSENI takia, en kenenkään muun. Mä satsaan nyt itseeni ja omaan hyvinvointiini. Oon kohta 6 vuotta elänyt lapsille ja sille, että lapset on aina edellä, itsestä ole niin väliä, ehtiihän sitä. Ehtii toki, mutta milloin? Milloin on sitten muka parempi aika, kuin nyt? Kun lapset on poistuneet kotoa? Vai sitten kun koulut on käyty ja päästy työelämään? Vai vasta eläkkeellä? Ei, se aika on nyt! Oon nähnyt ja kuullut ihmisistä, jotka unohtivat itsenä, koska aina pidettiin tekosyynä lapsia. Ja sitten katkeroiduttiin ja pahimmassa tapauksessa se kaikki kostettiin lapselle. Mä en halua olla sellainen, enkä ole. Lapset suo mullekkin sen hyvän olon ja itsekkyyden. Mullakin on oikeus olla muutakin, kuin vain äiti. Ei se ole lapsilta pois, päinvastoin. Mä teen tässä töitä, että mä olisin myös parempi äiti. Että mä jaksaisin leikkiä lasten kanssa ulkona, potkia palloa ja juosta ilman, että hengästyn 2 metrin päässä. Kyllä, mä olen fyysisesti TODELLA huonossa kunnossa. Mutta pienin askelin edetään, että päästään tavotteisiin. Mä olen innoissani!

Mulla on ensi viikolla myös tapaaminen mun entisen sosiaalityöntekijän kanssa. Meillä on tarkoitus käydä läpi mun papereita huostaanotosta ja kaikista niistä matkalla tapahtuneista asioista. Mua ehkä jännittää, koska mä en tiedä mitä odottaa. Onko sielä jotain, mitä en halua tietää vai jotain muuta? Mulle jopa jotkut on sanonut, että on huono idea mennä niitä papereita lukemaan. Miksi? Mun mielestä tää on hyvä juttu. Mä saan vihdoin selvyyden asioihin ja saan lukea niistä tapahtumista, joista en muuten koskaan saisi tietää. Ehkä saan sieltä myös vastauksia mun useisiin kysymyksiin. En tiedä, se selviää vasta siellä. 

Paljon on muutoksia tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan. Saa nähdä mitä tässä tuleekaan vielä eteen. 

- H

Seuraavassa postauksesta teen Q&A postauksen, joten laittakaa kysymyksiä tulemaan täällä tai Facebookin puolella. En julkaise kommentteja tähän postaukseen, niin pysyy kysyjät anonyymeina.  

Innolla odotan!

- H

Ja sitten tutustuin tuohon kuopukseni isään. Mä olen monesti kertonutkin meidän tarinaa, eikä se kovin erikoinen ole. Me ollaan tosiaan asuttu aikoinaan hyvinkin lähellä toisiamme. Viereiset paikkakunnat. Mä olen tiennyt mieheni ties kuinka kauan. Mun "sisko" sijaisperheestä, liikkui aikoinaan mieheni veljen kanssa. Koskaan me ei vaan oltu törmätty, ei koskaan. Joskus teininä mä salaa (HAHA!) stalkkasin tuota miestä facebookissa ja mietin, että kuinka hyvännäköinen tuo onkaan ja salaa piirtelin rakkauskuvia silmissäni meidän ympärille. Kuinka noloa se onkaan myöntää nyt! Kyllä mä olin miettinyt sitäkin, että joskus mä vielä tuon miehen kanssa olen naimisissa, in my dreams! 

No tosiaan, me alettiin sitten juttelemaan niitä näitä. Täytyy myöntää, että tuo mies oli hyvin hitaasti lämpenevää sorttia. Mä flirttailin ihan 6-0, mutta ei. Toinen oli vain hyvin yksisanainen ja tympeän oloinen. Enpäs luovuttanut! (Muistutan vielä, että tosiaan se mun SINKKUKESÄ!) Ja niin me nähtiin ensimmäisen kerran. Keskellä yötä mentiin kahville. Mulla oli koulupäiväkin tulossa, mutta sielä me oltiin, vielä puoli 2 yöllä. Mies kysyikin multa, että väsyttääkö pitääkö päästä nukkumaan. Eieiei, ei yhtään. Eipä. 

Ja siitä se lähti. Me oltiin aika tiiviisti yhdessä, vaikka välillä mä sitten vedinkin vähän rajaa väliin. Ja yritin ajaa tuota mörökölliä karkuun. Ei se mennyt, onneksi. Eikä mennyt kauaakaan, kun me alettiin seurustella. Ja todettakoon tähän, että se siitä paljon suunnitellusta sinkkukesästä. Mutta en valita! Mulla oli se mun unelma mies rinnalla. 

Ja siitä se sitten lähti. Me oltiin seutusteltu 5kk, kun kuopus ilmoitti kahdella viivalla tulostaan. Alku shokin jälkeen päätettiin, ettei meillä ole kuin yksi vaihtoehto. Ja tuossa tuo meidän 8kk pikkuriiviö nyt opettelee elämää.

Täytyy sanoa, että kaiken sen jälkeen mitä mä olen läpi käynyt - mitä mä olen tännekkin kirjoittanut - en olisi ikinä uskonut olevani tässä tilanteessa. Mä en ole koskaan ollut onnellisempi, kuin nyt. Mulla on tulossa valintakoe kouluun, meillä on häät suunnitteilla.. Mun elämä on oikeastaan aika kivaa tällä hetkellä! Maasta se pienikin ponnistaa ja aikamoisen työn jouduin tekemään, että tänne asti selvittiin. Vaikka tekis välillä mieli hakata päätä seinään, koska MIEHET, mutta en mä tätä pois vaihtais. Mä odotan vaan sitä päivää, kun saan sanoa tuolle kaksilahkeiselle; Tahdon!

Mulla on ollut mahtavat tukijoukot taustalla, osa on jättänyt mut matkanvarrella, tilalle on tullut uusia. Osa on kadonnut pahimmalla hetkellä ja palannut, kun oonkin räpiköinyt takaisin pinnalle. Mä kiitän kaikkia niitä, jotka kulki mun kanssa kaiken tuon läpi, poistumatta ja hylkäämättä. Mä kiitän myös mun miestä, että se on antanut mulle uskon onneen ja aivan ihanan perheen. Mun on nyt hyvä näin. Ja tästä me voidaan jatkaa eteenpäin, ilman menneiden taakkaa ja huolta huomisesta. 

"The best and most beautiful things cannot be seen or touched. They must be felt with the heart." - H Keller

- H

Me tutustuttiin netissä (JES!) ja heti alusta asti meillä synkkasi todella hyvin. Juttu luisti ja puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja aika pian me alettiinkin puhua, jos hän tulisi mun luokse käymään. Se oli työn ja tuskan takana koko juttu, mutta ajattelin, että on vaan vähän ujo tai muuten vaikeasti lämpenevää sorttia. Ei mulla hälytyskellot soineet siinäkään vaiheessa, kun ilmoitti tulomatkallaan olevansa aivan naamat. Eihän se nyt haittaa, jos sillontällöin vähän ottaa. Ja jos toista jännittää. Niinpäniin. 

Ensimmäiset kaksi viikkoa oli todella kivoja. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi herättänyt epäilyksiä. Koti oli siivottu, kun tulin kotiin. Oli tehty ruokaa yms. Ja sitten se alkoikin. Piti saada ensimmäinen kontti kaljaa, ihan vaan muutaman jos jois. Ja se kontti oli illan aikana tyhjä. Sama tuli seuraavana päivänä. Ja sitä seuravana. Mä yritin ajatella vain, että jos sillä on tällaisia viikonlopun juominkeja, mutta viikoiksi rauhottuu. Ja paskat. Se jäi sitten päälle toden teolla. Tässä vaiheessa tuo mies oli siis todellakin ehtinyt jo "hurmata" mun kaverit ja sukulaiset. Antanut itsestään todella täydellisen ja hyvän kuvan. 

Me oltiin oltu 2kk yhdessä, kun hän jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä. Oli yöllä lähtenyt omille teilleen ja jättänyt facebookin auki, jossa oli auki keskustelu. Se on hyvä herätys aamulla, kun lukee ensimmäisenä, että vieras nainen laittelee "rakastan sua" viestejä omalle miehelle. Ja mä voin pahoin. Tärisin ja halusin vaan kiljua. Jotenkin tuo mies sai puhuttua mut pökerryksiin ja saatiin sovittua. Ja siitä ei mennyt kauan, kun jo käytiin samaa taistelua. Kunnes sitten tuli kuvioihin katoamiset. Yks päivä se vain lähti viettämään "poikien iltaa" ja olikin ollut paikallisella ABC:lla tyttöporukan jatkona. Tietysti tuo haukkui ystäväni, joka oli kehdannut kertoa missä hän on. Hirveä lehmä ja puuttuu hänen asioihin. Sitä seurasi se, että hän tuli ja haki tavaransa ja katosi viikoksi toisen naisen kainaloon. Ja sitten tuli häntäkoipien välissä kotiin, kun oli mun synttärit tulossa ja mun toinen ystävä oli järkännyt meille NRJ @Sea risteilyn! Ilmaiseksi kun sai, niin pitihän se tulla esittämään täydellistä poikaystävää. Eipä sekään mennyt nappiin. 
Tuo alkoi esittämään sairauskohtausta kesken risteilyn ja laiva joutui jättämään hänet kesken kaiken kyydistä. Kunnossahan tuo oli, kun satamaan saavuttiin. Ja siitä mentiin jatkoille. En mä tiedä mitä siellä baarissa tapahtui, mutta sain kuitenkin kuulla olevani "hirveä ryhä valas, joka ei tuu ikinä ketään saamaan" ja käskihän se "Huoran pitää turvan kiinni". Sen illan seurauksena ystäväni poikaystävä ajoi keskellä yötä, monta sataa kilometria, että meidät saatiin kotiin. Ja nyt kun mä tätä kirjoitan, mua hävettää aivan hitosti! Ja seuraavana aamuna mies katosikin taas viikoksi toiseen petiin. Lisättäköön tähän, että hänellä oli tapana feikata noita kohtauksia usein, jos ei saanut huomiota. Kyllä sen oppi tunnistamaan hyvinkin nopeasti, oliko esitystä vai ei. Ja yhden ainoan kerran sai mun nähden oikean kohtauksen.

Siinä vaiheessa mä en enää edes oikeastaan jaksanut kiinnostua. Mulle oli aivan se ja sama, missä tuo juoksenteli. En vain saanut rohekeutta lähteä. Ja jos sain, tuo mies puhui taas mut pyörryksiin jollain sairaalla tavalla, etten lähtenyt. Jopa meidän muuttopäivänä tuo jäi kiinni pettämisestä, jo ties miten monetta kertaa. Silti hän tuli mukana, vaikka käskin suksia niin kauas, kuin pippuri kasvaa. 

Eikä se elämä siitä parantunut. Alkoholia meni päivittäin. Valehtelematta, tuon vuoden aikana hän oli selvinpäin max 2vk yhteensä. Enkä mä tiedä miksi mä sitä kattelin. En mä ollut edes onnellinen ollut aikoihin. Kaverit ja sukulaiset oli kaikonnut aikoja sitten. Enkä ihmettele. Mä elin aika suljettua elämää. Miehen mielestä mä en olisi saanut kertoa meidän asioista kenellekkään. Hänen ystävät ja sukulaiset oli parhaita, mun taas oli paskoja. Rahaa jos olisivat suoltaneet, niin olisivat olleet ihan ykkösiä. Ja monestihan tuo yrittikin tavalla tai toisella saada rahaa. Ja mäkin jouduin usein apua pyytämään, koska meidän rahat oli jo mennyt kurkusta alas. Ruokaa oli aina niin, että lapsille oli ruokaa. Ittestäni en niin piitannut. Ja mä elin oikeastaan vain lasten kanssa. Mies oli lukittautunut yhteen huoneeseen tai oli omilla juoksuillansa, joten ei häntä paljon nähnyt. Mitä nyt, kun tupakille meni välillä ja sitten taas makuuhuoneeseen. 

Sitten mä tapasin ihmisen, joka oli mun apuni pois. Olin jo kauan koittanut päästä irti, mutta mä en vaan päässyt. Ja mä olen ikuisesti tälle henkilölle kiitollinen, että se auttoi mua. Lapset hoidin isällensä silloin, koska tiesin, että siitä erosta tulee rumaa. Ja halusin lapsia suojella kaikelta tulevalta. Ja hyvä niin. Milloin mut suljettiin parvekkeelle pakkaseen, koitettiin kääntää sänkyä ympäri kun nukuin, milloin sain lasten lelulaatikon niskaani sänkyyn. Se oli hullua ja todisteet siitä löytyi meidän asunnon seinästä. Siellä oli ihmisen pään mentävä reikä, kun tuo kerran vähän hermostui ja löi seinään. Olin niin raivostuttava lehmä, että hän tekee musta ilmoituksen lastensuojeluun ja tekee kaikkensa, etten enää ikinä näe lapsia. Koska olen paska äiti ja mä en ansaitse onnea. Ja mitähän muuta kivaa. Tietysti myös meidän eron aikaan hän selitti kaikille, miten MINÄ olen häntä pettänyt ja säätänyt selän takana. Tietysti, koska hänessä ei ollut ikinä koskaan milloinkaan mitään vikaa. Hän oli täydellinen, mä olin läpimätä. Mun itsetunto oli niin pohjamudissa, kun pääsin vihdoin eroon tuosta miehestä. Ja lupasin itselleni, että ei enää ikinä. Mä keskityn nyt vain lapsiini ja elän sinkkuna elämää toistaiseki. Olihan tulossa kesä ja kaikki! 

Elämäni paras asia oli päästä tuosta suhteesta eroon. Arvet se jätti ja mun luottamus miehiin oli pyöreä 0, mutta mä selvsin siitä. Tuhlasin tuohon kaikkeen vuoden elämästäni, mutta onneksi se oli vain yksi vuosi. Jotkut kamppailee tuollaisessa suhteessa vuosia, jotkut ei pääse eroon koskaan. Alkoholistin kumppanina elämä on rankkaa ja hyvin usein yksinäistä. On oikeastan sulkeutunut vain siihen omaan kuplaansa, joka karkoittaa ne läheiset ihmiset ympäriltään. Kyllähän kaikki tiesi mitä meillä tapahtuu, mutta eivät voineet auttaa. Sen täytyy lähteä itsestä, että pystyy jättämään kaiken taakseen ja alkaa rakentaa uutta elämää. Joillakin vie vuosia toipua, mä pääsin vähällä. Täytyy vain saada ne oikeat ihmiset siihen rinnalle, että pystyy korjaamaan itsensä taas. Ja tehdä itsensä kanssa paljon töitä.

Uskaltakaa siis ottaa apua vastaan ja lähteä! Elämä alkaa maistua taas paljon paremmalta.

"Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekin paremmalle.
Elämä lupaa mulle etten jää sun hyökyaallon alle.
Jos uppoudun pohjalle nostathan takaisin pinnalle.
Elämä lupaa mulle, syyni tuntuu tarkoituksettomalle."

- H

Mä sairastuin esikoisesta synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Yhtenä päivänä en vain jaksanut enää nousta sängystä. Ei vaan jaksanut, mä olin aivan loppu. Muistan sen päivän liian hyvin, koska sinä päivänä täytin 20. Tämä mies soitti apua, josta ei oltaisi uskottu, että mihin pyöritykseen sitä joutuukaan. Kuvioon tuli jälleen sosiaalitoimi. Ja mä en kadu mitään muuta niin paljon, kuin sairastumistani! Tai sitä, että se pääsi niin pintaan.

Eräänä kauniina päivänä meille paukkasi sosiaalityöntekijä ovelle perhetyöntekijän kanssa. Meitä vaadittiin luovuttamaan lapsi sairaalaan tutimuksiin. Mun maailma romahti, samoin lasten isän. Se oli aivan kamalaa. Mä vaan itkin hädissäni. Ja sitten, kun isä laski vauvan mun syliin ja vauva alkoi itkemään, tekivät nämä niin tarkat tädit toteamuksen, että lapsi pelkää äitiä! Koska alkoi itkemään heti, kun joutui äidin syliin! Kukaan ei varmaan ole kuullut, että lapsi reagoi vanhempiensa tunnetiloihin. Jos mä itken hysteerisenä, kuka odottaa, että vauva naureskelee mun sylissä tyytyväisenä? Ei kukaan! Paitsi he. Ja niin mun lapsi vietiin sairaalaan. Lasten isä lähti poikaa silloin viemään, itse en kyennyt. Mun teki niin pahaa, että mä en vaan kyennyt. Mies koitti mua silloin sinne taivutella, mutta mun epäonnistumisen tunne oli niin vahvana, että tuntui paremmalta olla menemättä. Sitten hoitaja halusi puhua kanssani ja suostuin menemään. Ihan vain hetkeksi. Olinhan mä siellä sitten enemmän, kuin hetken. Me ei saatu silloin olla edes yötä sairaalassa. Poika oli viikon sairaalassa yöt yksin. Se raastoi meitä todella rankasti. 

Sitten tuli se päivä, kun oli sairaalasta vapautus. Paitsi, ettei ollutkaan. Tutkimuksissa ei löydetty mitään, mutta meille annettiin ehdoksi, että joko lähden ensikotiin tai lapsi huostaanotetaan HETI. Mua kiristettiin, uhkailtiin. Mulle ei annettu vaihtoehtoja. Ja seuraavana päivänä meidän oli oltava ensikodissa. Niin mies sitten meidät sinne ajoi. Siellä saimmekin kuulla, että miehellä ei ole oikeuksia sinne jäädä, koska ei ole isä. Hän joutui ajamaan päivittäin, edestakaisin jos halusi meitä nähdä! Matkaa oli suuntaansa n. 70km! Mä muistan kuinka vihainen olin. Ei se ollut reilua! Se aika oli helvettiä, mutta me selvittiin, jotenkin. Kunnes siirryttiin perhekuntoutusjaksolle toisaalle. Muutettiin samalla uudelle paikkakunnalle. Se perhekuntoutusjakso oli jo parempi, saatiin olla perheenä. Ja homma meni muutenkin ihan jees. Sieltä ei niinkään pahaa sanottavaa ole, vaikka meitä koitettiin sielläkin pitää väkisin, koska ei ohjaajien mukaan oltaisi itsekseen kotona pärjätty. Tästä lauseesta 3kk eteenpäin, meidän perhetyöntekijä sanoi, että haluaa purkaa yhteistyön, koska me ei tarvita heidän palveluita. Hän ei koe tarvetta enää käydä meillä, koska kaikki on hyvin. Ja tätä ennen, kun meitä uhkailtiin huostaanotolla, mulle sosiaalityöntekijä sanoi; "Sä et kykene olemaan hyvä äiti, koska sut on huostaanotettu" ja "Me ei uskota, että te pärjäätte ikinä ilman sosiaalityöntekijöiden tukea". Mitä helvetin TUKEA!? Meitä lytättiin, haukuttiin, uhkailtiin, kiristettiin. Sekö on nykypäivänä tukea? No kiitos vaan, luojan kiitos päästiin eroon.

Pian sen jälkeen me taas muutettiinkin. Ja hyvin pian sen jälkeen mä plussasin keskimmäisestä. Se raskaus oli henkisesti ja fyysisesti todella rankka. Mä en oikeastaan koskaan puhunut lasten isän kanssa, että mitä sen mielessä silloin oli. Ja mitä se ajatteli. Mutta mulla oli päälimmäisenä pelko, että joudutaan taas samaan pyöritykseen. Ja puhuin siitä neuvolasta, puhuin puhuin puhuin. Itkin ja puhuin. Mulla olikin neuvola käyntejä normaalia enemmän, koska mulla oli maailman parhain neuvolantäti, joka halusi tukea mua parhaimmalla mahdollisella tavalla ja olla tukena. Ja sitten meidän tyttö jo syntyikin. Ja puolenvuoden päästä me erottiin lasten isän kanssa. Se oli rankkaa, mutta me selvittiin. 

Välillä mä mietin sitä, että mikä meidät sitten eroon ajoi. Meillä oli ongelmia paljon, eikä niitä kannata eritellä. Me vaan ei sovittu enää samaan asuntoon. Vihattiin 24/7, vaikka sen kuuluisi olla aivan muuta. Ehkä se kaikki mitä me käytiin läpi ja koettiin, kun esikoinen syntyi aloitti sen kaiken. Eikä me koskaan niistä oikeastaan puhuttu. Mentiin vaan taistelusta taisteluun ja unohdettiin se tärkein, parisuhde. Meistä tuli vain taistelupari, joka puolusti perhettään. Ja lopulta käännyttiin kaiken seurauksena toisiamme vastaan. En tiedä, nää on vaan mun ajatuksia.  

Mä haluan silti sanoa tähän loppuun jotain, joka on ohjattu suoraan tuolle miehelle noiden 2,5v aikana. 

Vaikka meillä on riitamme, vaikka me halutaan toisiltamme päät repiä irti välillä, mä arvostan sua! En ehkä ole niin aina tehnyt, mutta nykyään kyllä. Sä olet maailman parhain isä meidän lapsille. Mä haluan, että sä uskot sen vihdoinkin! Ole ylpeä itsestäsi. Sä oot kasvattanut kaks aivan ihanaa lasta, jotka arvostaa ja rakastaa sua enemmän, kuin mitään. Vaikka joskus tulis hetki, ettet luota kykyihisi, katso lapsia. Ne näyttää sulle sen, että sä olet aivan muuta, kuin meidän annettiin aikoinaan ymmärtää! Mä tiedän, että nää asiat tekee vieläkin saatanan kipeetä, mutta ne on mennyttä. Sua parempaa isää ei näillä lapsilla voisi olla. Ei nyt, eikä koskaan. 

Anteeksi, että sä jouduit siihen pyöritykseen.

- H