Mistä kaikki sitten lähti?

No, mun elämä on aina ollut aika repaleista. Ei mitään pysyvää. Paikasta toiseen hyppimistä ja pomppimista. Se oikeastaan alkoi jo vauvana. Mulle joskus läheinen ihminen kertoi, miten mut oli saatettu yöllä ottaa sängystä ja lähteä yön selkään haahuilemaan. Ihan vaan, koska nyt sattui menemään hermot. Mulla ei ollut kuin äiti. Isästä mä en tiedä mitään, huhujen mukaan alkoholisti sekin. Tiedä sitten. 

Mä olin n. 3-vuotias, kun mut otettiin äidiltä pois. Tai omien sanojensa mukaan: "Mut ylipuhuttiin luopumaan susta. En mä oikeesti halunnut". Kiitos, teit suuren karhunpalveluksen.

Ensin mä asuin kesän yhdessä perheessä. Se perhe oli ihana, nykyäänkin olen heidän kanssa tekemisissä. Ja voi miten paljon mä olen rukoillut, että olisin saanut heille jäädä! Niin paljolta olisin säästynyt. Mutta ei, se oli vain kesän ja sitten tuli aika lähteä. Se oli pienelle lapselle rankkaa, mitä siitä nyt muistaa, hyvin hajanaisia pieniä pätkiä. Mutta enhän mä ymmärtänyt mitä tapahtuu. Maisemat ja ihmiset vaan vaihtui. 

Jouduin sijaiskotiin. Aina sanotaan, että huostaanotto on hyvä juttu ja lasta suojellaan siinä. Ei, mun kohdalla se ei todellakaan ollut niin. Mä elin helvetissä sen 5 vuotta, jonka siellä kärsin. Ja ei, perhe ei koskaan tunnustanut tekojaan. Ei koskaan. Muhun käytettiin henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Millon tein jätökset metsään, kun olin taas useita tunteja yksin pihalla, millon sain turpaan, kun tein jotain väärin. Muistan aina sen päivän, kun päiväkodissa oli hiihtoa ja mun suksi meni rikki. Mä pelkäsin. Mä itkin ja pelkäsin, että saan taas turpaani, kun oon mennyt sukseni rikkomaan, vaikka se oli vahinko. Hoitaja siitä kertoi huoltajalle, joka vain ihmetteli reaktiotani.

Tai se, miten mut "unohdettiin" hakea päiväkodista. Päiväkoti meni kiinni 5 ja mut haettiin 8 jälkeen illalla, koska mut yksinkertaisesti vaan unohdettiin. Kuka unohtaa lapsensa? Ja sitten ihmeteltiin, kuinka lapsi oireilee niin pahasti. Hakkaa kavereita koulussa ja on ahdistunut. Niin, kappas, mistähän johtuu. Kyllä mua yritettiin auttaa, ihan todella. Musta tehtiin ilmoituksia, monia. Ei se auttanut. Kunnes lopulta he itse musta luopuivat. Kiitoskiitos ja kiitos! Elämänne paras teko ikinä. 

Sitten oltiin taas uudessa paikassa. Uudet ihmiset, uusi arki, uudet kuviot. Eipä sitä kauan kestänyt, koska piti jatkaa taas matkaa. Jälleen uudet ihmiset ja uudet kuviot. Ja tässä on vasta 8 vuotta mun elämästä.

Mä päädyin uuteen sijaiskotiin. Mun sijaisäiti aina kertoo miten muistaa, kun en hymyillyt ensimmäiseen vuoteen ollenkaan. Ja kun menin heille ensimmäisen kerran, piilouduin sohvan taakse. Se oli rankkaa, todella rankkaa. Mä pelkäsin niitä ihmisiä. Mä pelkäsin kaikkea. Ja mä myös odotin, odotin sitä hetkeä, kun vaihdan taas perhettä. Pitkään mä yritin myös mielistellä. Yritin olla kiltti ja tottelevainen, vähän "äidin ja isän" perään. Oikeastaan olin heistä todella riippuvainen. Koska en halunnut, että mut hylätää, taas. Jos mä oon kiltti ja tottelen, ehkä musta ei luovuta? Niin.. Kunnes tuli murrosikä. Ja aloin oireilla. Rajusti. Se kiltti ja tottelevainen, muuttui kapinoivaksi teinihirviöksi. Menetti läheiset välit vanhempiinsa ja kaikki pirstoutui uudestaan. Musta ei kuitenkaan luovuttu, vaikka sitäkin mulle sanottiin, ettei mun kanssa pärjätä. Kohta ei ole vaihtoehtoja. Se romutti taas mun maailman, odotin sitä hetkeä, koska mulle kerrotaan, että nyt mennään. Ei sitä päivää koskaan tullut. He eivät luopuneet. 

Jossain vaiheessa mun välit vanhempiin meni solmuun. Ehkä mä vähän vihasinkin niitä. Tai itseäni. Halusin äkkiä pois, kun täytin 18. Ja sen jälkeen kävin kotona muutaman kerran. Sitten mua kiellettiin. Ja se oli kova isku. Olin menettänyt läheisiä aikuisia silloin paljon. Mun entisen poikaystävän äidin ja vanhemmat. Kapinoin taas. Aloin juomaan. Koskaan en muuta käyttänyt, kuin alkoholia. Vaikka huhuja siitäkin liikkui. Miten varastelin ja käytin rahat aineisiin. Tuo lause ei vastaa muhun mitenkään. Ikinä en ole varastanut, ikinä en ole edes pilveä polttanut. Kossu on vahvinta, johon elämäni aikana oon koskenut. Ja sekin on aivan liikaa. 

Pilasin elämäni juomalla. Kusin monia asioita, joita jälkeenpäin olen todella katunut. Ja se vain paheni, kun elämääni kohtasi tragedia, jota en osannut kohdata. Se päivä muutti kaiken. Ryyppäsin vielä enemmän. Lopetin koulunkin kesken, ei musta ollut siellä käymään. Jos en juonut, makasin kotona peiton alla. Diagnoosin sain hyvin pian; burn out. Lopulta ympyrät kävi liian pieniksi, ahdisti ja itsemurha pyöri päässä päivittäin. Mun oli pakko muuttaa, mä en kestänyt enää. Ja niin mä muutin. Alotin alusta, puhtaalta pöydältä. Olin yksin, mutta vähensin juomista rajusti. Elämä alkoi pikkuhiljaa taas vaikuttaa ihan kivalta. 

Tätä kirjoittaessani, haluan kiittää mun sijaisvanhempia. Ja pyytää anteeksi. Mä tiedän, etten ollut aina se helpoin lapsi, ettekä varmasti uskoneet muhun aina. Haluan silti kiittää teitä, kun seisoitte mun rinnalla. Te piditte lupauksenne, että teillä mä saisin asua siihen asti, kun olen täysi-ikäinen. Te annoitte mulle uskoa, että on myös olemassa aikuisia, jotka välittää ja rakastaa. Te autoitte mua, kun tuli paha paikka. Te myös tuitte mua, kun mun elämäni rankimmat ajat alkoi tulla läpi ja kerroin niistä ensimmäisen kerran. Mä en koskaan unohda miten T alkoi itkeä. Te autoitte mua. Kiitos siitä. Ilman teitä, mä en osais olla nyt Äiti. Koska ilman teitä, mä en vois sanoa, että mulla on Isä ja Äiti. Kiitos!

 

- H