Mitä sitten sille niin kutsutulle Biologiselle äidille tapahtui?

Me tutustuttiin uudestaan, kun olin 8-vuotias. Hän tuli mua katsomaan perhekeskukseen. Mä olin pelännyt. Olin juossut oven taakse piiloon ja kiljunut, ettei hän ole mun äiti. Lopulta mä ehkä sitten totuin ajatukseen, että tämä onkin mun äiti. Ja hän kävikin suhteellisen aktiivisesti mua katsomassa. Ja sitten tuli mun muuton aika. 

Tavattiin säännöllisen epäsäännöllisesti kerran kuukaudessa. Ainakin alkuun. Sitten alkoivat ne "En mä nyt pääsekkään tulemaan" "Anteeks, mutta joudun perumaan" "Huomenna sitten nähdään!" Etkä koskaan saapunut paikalle. Ja niitähän tuli, usein. Saattoi mennä puolikin vuotta, ettei me nähty ollenkaan. Sekin oli kova isku lapselle, joka oli vasta totuttelemassa ajatukseen äidistään. Tutustumassa uudestaan. Sitten tuli se kerta, kun olit taas pettänyt lupauksesi ja mä odotin. Itkin meidän kylpyhuoneessa ja mietin, että mikä mussa on vikana. Minkä takia se tekee mulle näin!? Silloin mun sijaisäiti tuli sinne ja sanoi mulle ne sanat, jotka sai mut ajattelemaan: "Minkä takia sä itket hänen perään? Se tekee saman aina. Onko hän sen arvoinen?" Ei, hän ei ollut sen arvoinen. Ja sen jälkeen mä en enää itkenyt. Jokaisen lupauksen kohdalla mä ajattelin vain, että näinköhän. Tai katsotaan. Mä en enää edes odottanut hänen tuloaan. Eikä mua pahemmin hetkauttanut, jos olikin "unohtunut" ilmoittaa, ettei pääsekkään. Ja tietysti hän syytti usein mun sijaisvanhempia siitä, että hänen ei kuulemma anneta mua tavata. Justjoo. Pullon kaulaa se oli suutelemassa, koska alkoholihan on lasta tärkeämpi! Mä olin 19-vuotias, kun sain tietää, että hän oli juonut koko sen ajan, vaikka mulle oli uskoteltu, että hän on ollut raitis siitä asti, kun mä olin pieni. 

Mä olin 12-vuotias, kun aloin tutustua mun muihinkin "kadonneisiin" sukulaisiin. Mun vaari oli ollut siihen asti ainoa, joka oli pitänyt yhteyttä kirjeiden kautta. Harmi vaan vaarikin kuoli kuukausi ennen mun rippijuhlia. Se oli mulle todella kova isku. En pystynyt edes menemään hautajaisiin. Ja tänäpäivänä kadun sitä enemmän, kuin mitään. Isästä mä en oo koskaan mitään tiennytkään. Ei mun äiti ole suostunut mulle kertomaan. Oon kuulemma liian nuori. Ollut aina, kun olen kysynyt. Joskus epämääräisesti vastasi, että alkoholisti se on.

Meidän suhde ei siis koskaan ole ollut mikään läheinen äititytär-suhde. Pikemminkin hyvänpäivän tuttuja. Kyllä mä olen yrittänyt. Niin monta vuotta mä yritin, että me oltaisiin äiti ja tytär, mutta ei se ole mahdollista. Ja kun mä täytin 16, niin se lopullinenkin haave meni. Ja siinä samassa rytäkässä muutkin sukulaiset hylkäsi. Olinhan mä ottanut esiin asia, joka ei voinut olla totta ja mun äitiä uskottiin siinä ennemmin, kuin mua. Se siitä sitten, vaihteeksi. 

Sitten me taas ruvettiin pitämään yhteyttä, kun täytin 18. Ja muutin pois vanhalta paikkakunnalta. Hyvinhän me sitten taas nähtiin säännöllisen epäsäännöllisesti. Siihen asti, kun aloin odottaa esikoista. Äidin mielestä ainoa vaihtoehto oli abortti, mulle se taas ei ollut edes vaihtoehto. Ja sitten me ei puhuttukkaan 2 kuukauteen. Sitten tapasin ex-mieheni. Oltiin juuri saatu äidin kanssa välit kuntoon, kun ne taas meni. Koska mulla oli mies ja mentiin kihloihin. Ja sitten me ei oltukaan tekemisissä 2 vuoteen. 

Mun toinen lapsi syntyi sitten 2012. Ja silloin ajattelin, että olen sen verran aikuinen ja otan äitiini taas yhteyttä. Ja kyllähän me sitten pidettiin yhteyttä jonkin aikaa. Ja kun erosin ex-miehestäni, oli äiti suurena apuna toisinaan. Vierailikin meillä jonkun verran ja lapset tykkäsivät. Ja sitten mä aloin taas seurustella. Ja meidän välit viileni. Taas. Sitten olikin taas pidempi aika ennen, kuin näimme jälleen. Lapset oli jo alkanut unohtamaan, että kuka hän edes on. Ja sitten tulikin ero. Ja sitten koki tämä muka niin äidillinen äiti tarpeelliseski puuttua asioihin ja oli exälleni alkanut paasaamaan, että heidän täytyy lopettaa mun kiusaaminen ja antaa mun olla rauhassa. Kiitos vain, mutta älä leiki äitiä joka et ole ikinä ollut. Ja kyllä mä itse suhteeni hoidan. 

Sitten mä tapasin nykyisen mieheni. Eikä me oltu tekemisissä edelleenkään sen kummemmin, kerran kesässä ja jouluna. Ja voi pyhä kiesuksen #¤%&, kun hän sai tietoonsa mun uuden raskauden! Koki sitten tarpeelliseksi soitella pitkin kyliä ja voivotella ja itkeä kaikille, miten mun mies  taas mut jättää ja jään yksin kolmen lapsen kanssa. Enhän mä tuu pärjäämään ja kuka musta sitten huolehtii! 

Minä huolehdin ITSE ITSESTÄNI! Mä olin niin vihainen, hittosoikoon! Ja siihen meidän välit oikeastaan taas sitten menikin. Yllätyittekö? En uskonutkaan. Kyllä hän sitten vielä viime kesänä kävi lasten synttäreillä, mutta nyt se sitten näkyi jo lapsistakin. Eivät he tienneet kuka hän oli. Ja kysyikin multa, että kuka se täti oli täällä tänään? Koin paremmaksi vastata vain, että se oli sellainen äidin tuttava, joka halusi teitä tulla juhlistamaan. Meidän nuorimmaisen ristiäisviikonloppuna sitten tuli se karmaiseva kysymys, jota en ollut osannut odottaa. En ollut varautunut siihen mitenkään; "Äiti? Mihin sun äiti on kuollut?" Mua alkoi itkettää. Oliko tilanne todellakin mennyt tähän? Oli se. Käännyin vain hymyilemään lapsille ja sanoin, että hän vain on kuollut. Ei siihen sen enempää tarvittu. Ja niin siinä sitten kävi. Mä pitkään mietin mitä mä tekisin ja sanoisin, kunnes otin puhelimen käteeni ja kirjoitin äidille viestin:

 

"Mä olen pitkään yrittänyt ja tehnyt kaikkeni meidän eteen. Mä olen yrittänyt saada meidän välejäa paremmaksi ja saada

sua olemaan lasten elämässä. Mä halusin, että lapsilla on Mummu. Mutta en mä voi ketään pakottaa.

Nyt mä en vaan enään jaksa. Lapsetkin kysyy multa, että mihin mun äiti on kuollut.

Ja mä totesin, ettei mulla ole tarvetta korjata asiaa. Mä olen pahoillani, mutta nyt ollaan tultu siihen pisteeseen,

että sä todellakin olet meille kuollut."

 

- H