Ajattelin tässä postauksessa avata hieman enemmän noita aikoja. Mitä siellä todella tapahtui. Ja pohtia vastausta kysymykseen: MIKSI tapahtui? En luultavasti saa vastausta siihen ikinä.

Eli mä olin n. 3-vuotias, kun muutin sinne. En muista siitä oikeastaan mitään. Mun muistikuvat alkaa ehkä siinä 4-5 vuoden iässä. Muistan sen, että omaa biologista äitiäni en tuntenut. Kyllä hän kävi siellä muutaman kerran, mutta nekin käynnit kiellettiin. Ja se oli ihan hyvä juttu. Harmi vaan, että mun koko suku suljettiin mun elämän ulkopuolelle. Yhteydenotot sekä tapaamiset olivat täysin kiellettyjä. Vaikka kyseessä oli sijaisperhe, ei adoptio. Eli kaiken järjen mukaan heillä olisi ollut oikeus mua tavata. Siinä vaan oli taustalla se, ettei tämä perhe halunnut kenenkään tietävän mitä niiden seinien sisällä tapahtui. 

Mitäkö siellä seinien sisällä sitte tapahtui? Noh, aloitetaan sillä, että mä en ollut ainoa lapsi. Heillä oli myös kaksi omaa lasta, jotka eivät todellakaan kärsineet siitä, mitä mä sain kokea. Ilmeisesti mä en ollut oikeasti toivottu lapsi. Tai olin väärää sukupuolta. Muistan, että kaikki lähti liikkeelle siitä, että mulla oli päiväkodissa tarttunut purkka hiuksiin, jonka seurauksena hiukset jouduttiin leikkaamaan lyhyiksi. Sen jälkeen en koskaan saanut kasvattaa hiuksia. Kuulostaako mitättömälle? Kuulostaako vieläkin, kun jouduin esittämään poikaa? Meille oli tulossa vieraita ja mua kiellettiin puhumasta, ettei kukaan saa tietää, että olenkin oikeasti tyttö. Ja voi hyväluoja, kun menin sanomaan sille vieraalle tädille, että mä olen tyttö enkä poika. Illalla sitten itkettiin, kun tuli remmistä paljaalle persukselle. Ja se oli aina, jos olin toiminut väärin ja heidän tahtonsa vastaisesti. 

Muistan myös sen talvipäivän, kun olin tehnyt jotain väärin. Taas. Mut laitettiin seisomaan ulos alasti ja mun päälle heitettiin jääkylmää vettä. Ja se itku ja huuto, pyynnöt että lopetetaan. Mutta ne kaikui kuuroille korville. Mun pelastus oli se, että pihaan ajoi auto. Tuli kiire keksiä selitykset ja saada mut sisälle. Tai miten se kerta, kun olin vahingossa piirtänyt tussilla käteeni. Perheen isä otti permanenttitussin ja piirsi mun naaman täyteen vihreällä. Ja vieraille selittivät, miten tuo on itse naamansa sotkenut. Ja miten joutuu hävetä silmät päästänsä, kun ei tuota permanenttitussia saa pois mitenkään. 

Sain myös remmistä sen takia, etten osannut kelloa ja avasin telkkarin liian aikaisin pikkukakkosta varten. Perheen äiti oli jäänyt salaa kuuntelemaan, että koska avaan sen. Ensin mut revittiin hiuksista rappusia pitkin alas ja heitettiin pihalle. Siellä mä taas olin, yksin. Naapuriin ei saanut mennä. En edes tiedä kauanko olin siellä. Jokatapauksessa, pimeää oli, kun muu perhe tuli kotiin lopulta. Ja näitä oli paljon. Mua kun ei voinut julkisesti esitellä. 

Tai se kerta, kun heitin vahingossa kiven toisen tytön naamaan. Ison kiven. Ja tältä tytöltä alkoi vuotaa verta nenästä. Mä muistan, kuinka koitin sovitella asiaa paniikissa ja anelin ettei tyttö kertoisi asiasta. No, kertoihan se. Tietenkin. Illalla se sitten taas nähtiin. Revittiin hiuksista ja remmi raikasi. Lopulta siihen vain turtui. Hiuksista repiminen ei lopulta enää tuntunut missään, samoin remmillä läimiminen. Haluaisin tietää, että mitä näiden ihmisten päässä silloin liikkui? Mitä niin pahaa mä heille tein, että ansaitsin sen kaiken? Mä olin itse kuitenkin syytön siihen, mistä mä olin lähtenyt ja mihin jouduin. Miten sen ikäinen osaa itseään puolustaa?! Herranjumala ei mitenkään! Tai osasin mä, koulussa. Käytin henkistä ja fyysistäväkivaltaa muihin. Ei ollut päivääkään, etten olisi jälki-istunnossa ollut. Ja sitten tulikin kotona taas turpaan, kun en osaa koulussa käyttäytyä. Loputon jatkumo.

Ja se pieni pelokas lapsi, joka joutui pyörimään sängyssään hiljaa, ettei kukaan herää. Koska jos olisin herättänyt jonkun ennen, kuin he itse heräävät, olisin saanut taas turpaani. Miksi? En saanut edes mennä leikkimään, piti pysyä sängyssä ja ollan ihan hipihiljaa. Miten usein sen pienen tytön päässä pyörikään, että joku pelastaisi. Nytkin kun mietin tuota pientä tyttöä sielä makaamassa, mun tekee mieli itkeä. Ei enää niinkään itseni takia, mutta niiden lasten takia, jotka joutuvat kokemaan tuota samaa. Niin omilta kuin sijaisvanhemmilta.

Ei se ole aina lapsen pelastus, että lapsi otetaan pois vanhemmilta. Mun tilanteessa jouduttiin huonosta vielä huonompaan. Mun onnekseni mä lopulta pääsin sieltä pois. Oon monesti sanonut, että jos mä olisin joutunut sinne jäämään, mä en tässä kirjottaisi näitä asioita enää. Mä olisin varmasti tappanut itseni päästäkseni pois. 

Jos mun täytyisi jotain noille ihmisille vielä sanoa, kertoisin kuinka heitä säälin. Säälin sitä, millaisia ihmisiä he ovat. Miten he kykenevät tekoihin pientä ja puolustuskyvytöntä ihmistä vastaan. Miten he saavat romutettua lapsen maailman ja itsetunnon. Pelkäämään kaikkia ja kaikkea. Mutta ilman tuota kaikkea, mä en olis mä. Ilman tuota kaikkea, mä en olisi osannut kovettaa itseäni sisältä ja kohdata vastoinkäymisiä, kuten nyt. Nykyään mä olen vahva. Pienet asiat ei muserra ja kaikkea vastaan taistellaan raivolla. Ja opin myös sen, että omien lasteni kohdalla mä en koskaan tule toimimaan näin. Mä halaan ja rakastan, lohdutan ja pidän huolta. En halua, että mun lapset koskaa kuvittelee, etten olisi rakastanut tai välittänyt. Kovalla kädellä en koske ikinä! Ja jos joku niin tekee mun lapsille, ne kohtaa leijonaemon, joka taistelee omiensa puolesta. 

Koska mun omat on sen ansainnut. Kuten muutkin lapset.

Rakastakaa, halatkaa, välittäkää, suojelkaa. Älkää antako kenenkään kokea sellaista, mitä tuo pieni tyttö tässäkin tarinassa joutui kokemaan. 

 

- H