Edellinen postaus oli rankka. Ajattelin silti pureutua siihen vielä vähän, koska olen saanut siihen liittyen paljon kysymyksiä ja ajatuksia. Muutamaan voisin nyt yrittää vastata, miten itse osaan ja mitä tiedän.

Multa on paljon kysytty sitä, että missä oli sosiaalityöntekijät? Mikseivät he tehneet mitään? Kysyikö multa kukaan miten mä voin?

No, mulle on kerrottu, että sossut ovat olleet tietoisia asiasta. Musta on mun tietojen mukaan tehty useita lastensuojeluilmoituksia. Ne vaan eivät johtaneet mihinkään. Vanhemmille soitettiin ja kysyttiin, että pitääkö tällaiset väitteet paikkaansa. No ei tietenkään pitäneet! ..Niin. Oikeastaan mä en tiedä mitään siitä, miten sosiaalitoimi on ollut tässä jutussa loppujenlopuksi mukana. Mä en ole koskaan saanut lukea musta tehtyjä papereita. En tiedä edes, että onko se mahdollista? Sitäkin asiaa mä selvittelen kyllä. Ihan vaan mielenkiinnosta haluaisin itsekkin tietää, että mitä mun huostaanotossa on tapahtunut. 

Mikseivät he sitten tehneet mitään? Siihen mä en osaa vastata, vaikka yrittäisin. Oliko todella niin, että puhelut riittivät siihen aikaan tarkistamaan tilanteen. Nykypäivänä, kun kotiin tehdään tarkastus jo pienemmästäkin ilmoituksesta. Joka on toisaalta erittäin hyvä, vaikka eihän sekään kaikkea kerro aina. Päällisin puolin kaikki voi näyttää hyvältä, kun kulissia pitää yllä, mutta sisällä piilee paljon enemmän. Kuten olemme saaneet julkisuudessakin tapauksia lukea. Nämä asiat on hyvin vaikeita ja jotkut vaan saa peitettyä totuuden paljon helpommin, kuin toiset.

Sitten seuraavaan. Ei, multa ei koskaan kukaan kysynyt mitään. Mua vain pidettiin koulussakin huonokäytöksisenä koulukiusaajana. Enhän mä tiedä, että onko opettajilla oikeasti huoli herännyt ja mun selän takana on tapahtunut asioita, joista mulla ei ole tietoa. Kuten ei paljon muustakaan. Enhän mä pieni lapsi ymmärtänyt asioiden kulkua tai sitä  missä mentiin. Eihän kukaan lapselle kerro. Epäilen myös, että se on yksi syy miksei kukaan mitään kysynytkään. Onko 8-vuotias edes oikeuden silmissä kykenevä vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin? En tiedä. 

Sen mä muistan, että olin 11-12-vuotias, kun toisen sijaisperheeni kanssa tuolla paikassa kävimme. Äiti esitti ensin, ettei tunnista minua, mutta kummasti se alkoikin muistiin palautua. Olimme hakemassa tavaroita, joita minulta oli sinne siinä kaikessa rytäkässä aikoinaan jäänyt. Sain perhekeskukseen mukaani pienen repullisen tavaraa. Vähän vaatteita ja muutaman lelun. Mystisesti kuitenkin kaikki nuo tavarat oli sieltä vintiltä kadonnut. Sinne ne oli "hyvään talteen" laitettu, mutta olivat sieltä ihan itsekseen kadonneet. Ainut mitä käteeni sain, oli bioäitini aikoinaan tekemän kuvakirjan vauva-ajaltani. Sen koommin en ole heistä kuullut, enkä ole heitä nähnyt. 

Mä olin 15-16-vuotias, kun teimme rikosilmoituksen. Kaikki lähti ihan toisesta jutusta, johon pureudun myöhemmin enemmän. Tämä juttu tuli toisena mukaan. Valitettavasti syytteitä ei nostettu. Todisteita ei ollut ja mähän olin vain keksinyt kaiken. Täytyy kyllä myöntää, että mulla on vallan hyvä mielikuvitus, että kykenen tällaisia tarinoita päästäni keksimään! He siis todella pääsivät kaikesta puhtain paperein. Se oli kova kolaus juuri aikuisuuden kynnyksen ylittäneelle nuorelle. Mä vihasin yhteiskuntaa, oikeuslaitosta, kaikkea. Mä olin niin vihainen ja katkera. Miksi mä saan kokea jotain sellaista, mutta ihmiset jotka sitä tekivät eivät joutuneet ottamaan mitään vastuuta teoistaan. 

Onneksi sekin viha muutti muotoaan. En katkeroitunut loppuiäkseni, vaan päätin nostaa pääni ja jatkaa eteenpäin. Purin sen kaiken paperille. Huusin, itkin, raivosin. Päästin sen ulos, enkä padonnut sisälleni. Entä nyt? Nyt mä ajattelen, että tapahtunut on tapahtunut, enkä mä olisi voinut siihen enempää vaikuttaa. Mä kerroin rehellisesti asioista, joita mä olin kokenut ja nähnyt. Jos heillä on puhdas omatunto, olen siitäkin iloinen. Jos he joskus törmäävät blogiini, niin hyvä. He voivat lukea täältä terveiseni heille. 

Mä en ole katkera. Mä en ole vihainen. Mä olen antanut anteeksi.

 

-H