Muutin siis 8-vuotiaana uuteen sijaiskotiin. Perheessä oli jo valmiiksi muutama lapsi ja myöhemmin meitä tuli vielä lisää. Perhe oli tiivis ja sisaruksetkin tuli yleensä ihan hyvin toimeen. Syntyi sisarussuhteita, vaikka ei biologisesti sukua oltukaan. Toki perheessä oli myös biosisaruksia. Itse olin kolmanneksi nuorin, vaikka kaikkihan me oltiin hyvin lähekkäin syntyneitä ja tultiin siis samaan aikaan murrosikään kaikki. Täytyy sanoa, että on siinä ollut vanhemmilla tekemistä 7 murkkuikäisen kanssa. 

Meillä oli myös hyvin tiiviit ja läheiset välit vanhempien kanssa. Yhteenottoja tuli, mutta niinhän niitä tulee jokaisessa perheessä. Mehän oltiin perhe. Taustoista huolimatta, elimme ihan normaalia arkea, eikä meitä yritetty leimata mitenkään huostaanotetuiksi tai muuten erilaisiksi. 

Mutta sittenhän tuli se kuuluisa teinihirviö vaihe eli murrosikä. Siinä vaiheessahan oli jo tullut tietysti tutustuttua poikiin ja mitäs kaikkea jännää teinit ikinä keksiikään. Alkoholia en käyttänyt paljon siinä vaiheessa. Yhden siiderin/lonkeron sillointällöin muiden seurana. Mutta tietysti kuvioissa oli sitten seksi. Ensimmäinen kokeilu tuli jo 14-vuotiaana. Kaikkihan aina puhuu siitä, miten seksi on ihanaa ja jännää. Ensimmäinen kerta oli joko ihana tai kamala. Mulle seksi oli kamalaa. Mä vihasin seksiä. Harrastin sitä, mutta vihasin. Miksikö vihasin? Koska mä itkin. Joka kerta seksin jälkeen, mä vaan itkin. Se oli ahdistavaa. Niin itselleni, kuin kumppanille. Ja kun en koskaan osannut kertoa, että minkä takia mä itken. En oikeastaan silloin sitä osannut itsekkään kertoa, vaikka epäilykset olikin. 

Sitten tuli se päivä, kun mun piti mennä gynekologille. Hakemaan e-pillerit. Ja sitten olisi pitänyt vielä levittää ne haarat. Ja siinä se tuli, itku. Taas! Mulla oli ihana gynekologi, joka lohdutti ja yritti kertoa ettei se satu. Vähän tuntuu, mutta ei se satu. Mutta kun en mä pelännyt sitä, että sattuu. Mä pelkäsin jotain muuta. Mä muistin jotain muuta, mistä mulla oli ollut tietoisuus jo kauan. Ja silloin mä puhuin ensimmäisen kerran. En muista loppukäynnistä oikeastaan mitään. Se meni vähän sumussa. 

Koitti kuitenkin kotiin meno aika. Ja mä olin ahdistunut, levoton, itkuinen. Sijaisäiti tiesi heti, että kaikki ei ole hyvin. Ja kun mä aloin itkemään keittiössä, enkä sanaa saanut suustani, me siirryttiin kahdestaa juttelemaan. Ja sitten mä puhuin. Mä pelkäsin aivan hirveästi. Kädet hikosi, oksetti, sydän hakkasi. Ja mä kerroin mitä mä muistin. Mun mielestä kumpusi se kaikki, siinä paikassa ja hetkessä. Mä kerroin, miten mua oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi. Se kuulostaa uskomattomalta, miten lapsi voi muistaa. Mäkin ihmettelen, että miten se kaikki kumpusi edes mun mieleen. Siihen asti mieli oli yrittänyt mua suojella siltä kaikelta, mutta nyt oli tullut se hetki, että mun oli pakko kertoa jollekkin. Ja silloin mun sijaisäiti oli siinä. Ja kuunteli. Istui hiljaa ja kuunteli. 

Mä pystyin näkemään niistä ilmeistä miten ajatukset hänen päässään juoksi. Miten hän voi sisäisesti pahoin, mutta pysyi vahvana mun takia. Ja miten mun sijaisisä itki, kun hän kuuli kaiken. Ja me puhuttiin. Itkettiin ja puhuttiin. Siitä alkoi sellainen selvitystyö, että välillä tuntui ettei olisi ikinä pitänytkään kertoa kenellekkään. Me mentiin Helsinkiin asti psykiatrin kanssa keskustelemaan. Ja hän näki heti ne merkit, mitä asiasta puhuminen teki. Me pidettiin taukoja, useita. Koska mä voin taas pahoin ja kädet hikosi. Ja muistan puristaneeni käsiä nyrkkiin koko se ajan. Kynsien jäljet näkyi pitkään lähtömme jälkeenkin iholla. Asiat meni omalla painollaan. Tuli poliisikuulustelut, kuten aikaisemmassa postauksessa kerroin. Ja päätös oli tästäkin selvä. Juttu on vanhentunut, ei nosteta syytettä. Ja mä voin taas pahoin. Kaikki se paha, jonka mä kannoin taakkanani, eikä kukaan joutunut vastuuseen teoistaan. Se oli epäreilua! Minkä takia mä sain kestää sen kaiken. Miksi mä en saanut oikeutta? MIKSI? Siinä hetkessä mä halusin vain kuolla. 

17-vuotiaana mä aloin sitten juoda enemmän. Erosin pitkäaikaisesta poikaystävästä ja alkoi joka viikonloppuinen juominen. Joskus sijaisäitini mulle sanoikin, että meno oli niin railakasta, että harkitsivat jo muita apukeinoja siihen, jossen olisi itse rauhoittunut hieman. Kyllähän mä vähän rauhotuin, kunnes täytin 18. Ja sen jälkeen se juominen vasta alkoikin. Aloin purkaa sitä kaikkea paskaa ja pahaa oloa pulloon. Joka viikonloppu oli oltava kännissä. Lopulta se meni siihen, ettei viikossa ollut kuin 2 tai 3 päivää selviä. Ja aina ei ollut edes rahaa juoda, mutta kunhan baariin pääsi, niin kyllä sitä rahoittajia aina löytyi tavalla tai toisella. Ja sitten tapahtui se, jota kukaan ei osannut odottaa. En sitä sen enempää tässä pui, koska se koskee myös muita ja mulla ei ole lupa puida sitä asiaa julkisesti, vaikka se ei salaisuus olisikaan. Haluan kunnioittaa muita osapuolia tässä asiassa. Ja sen jälkeen tilanne paheni. Nyt sitä alkoholia tuli otettua joka päivä, enemmän tai vähemmän. Ei sitä aina kännissä oltu, mutta sitä oli saatava silti. Ja siinä sivussa sitten lopetin koulun, koska ei pää kestänyt. Itsemurha kävi mielessä joka ikinen päivä. Mietin, että mitä helvettiä mä täällä teen? Mun ainoat tukijoukotkin oli kadonnut matkan varrella. Olin menettänyt kaikki ne läheiset ja rakkaat aikuiset, joiden piti mun turvana olla. Mulla ei ollut ketään. Ja mä tunsin itseni taas hylätyksi. 

- H