Mä olin tosiaan 19-vuotias, kun aloin odottamaan esikoistani.  Senkin sain tietää vasta, kun raskaus oli jo melkein puolessavälissä. Ja muistetaanhan nyt sanoa, että MÄ PILASIN NUORUUTENI. Oikeasti, en mä pilannut. Ilman noita vaahtosammuttimen kokoisia mini-ihmisiä, mä en olisi tässä. Ja mä en tietäis mitä oikea rakkaus on. Sen raskauden aikana tapasin myös keskimmäisen lapseni isän. Ja nytten mä painotan tätä, että vaikka tuo mies ei olisikaan esikoisen BIOLOGINEN isä, niin mun pojalla ei ole ketään muuta isää. Tämä mies seisoi mun rinnalla sen raskauden ja synnytyksen. Ja aina sen jälkeenkin.

Mä sairastuin esikoisesta synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Yhtenä päivänä en vain jaksanut enää nousta sängystä. Ei vaan jaksanut, mä olin aivan loppu. Muistan sen päivän liian hyvin, koska sinä päivänä täytin 20. Tämä mies soitti apua, josta ei oltaisi uskottu, että mihin pyöritykseen sitä joutuukaan. Kuvioon tuli jälleen sosiaalitoimi. Ja mä en kadu mitään muuta niin paljon, kuin sairastumistani! Tai sitä, että se pääsi niin pintaan.

Eräänä kauniina päivänä meille paukkasi sosiaalityöntekijä ovelle perhetyöntekijän kanssa. Meitä vaadittiin luovuttamaan lapsi sairaalaan tutimuksiin. Mun maailma romahti, samoin lasten isän. Se oli aivan kamalaa. Mä vaan itkin hädissäni. Ja sitten, kun isä laski vauvan mun syliin ja vauva alkoi itkemään, tekivät nämä niin tarkat tädit toteamuksen, että lapsi pelkää äitiä! Koska alkoi itkemään heti, kun joutui äidin syliin! Kukaan ei varmaan ole kuullut, että lapsi reagoi vanhempiensa tunnetiloihin. Jos mä itken hysteerisenä, kuka odottaa, että vauva naureskelee mun sylissä tyytyväisenä? Ei kukaan! Paitsi he. Ja niin mun lapsi vietiin sairaalaan. Lasten isä lähti poikaa silloin viemään, itse en kyennyt. Mun teki niin pahaa, että mä en vaan kyennyt. Mies koitti mua silloin sinne taivutella, mutta mun epäonnistumisen tunne oli niin vahvana, että tuntui paremmalta olla menemättä. Sitten hoitaja halusi puhua kanssani ja suostuin menemään. Ihan vain hetkeksi. Olinhan mä siellä sitten enemmän, kuin hetken. Me ei saatu silloin olla edes yötä sairaalassa. Poika oli viikon sairaalassa yöt yksin. Se raastoi meitä todella rankasti. 

Sitten tuli se päivä, kun oli sairaalasta vapautus. Paitsi, ettei ollutkaan. Tutkimuksissa ei löydetty mitään, mutta meille annettiin ehdoksi, että joko lähden ensikotiin tai lapsi huostaanotetaan HETI. Mua kiristettiin, uhkailtiin. Mulle ei annettu vaihtoehtoja. Ja seuraavana päivänä meidän oli oltava ensikodissa. Niin mies sitten meidät sinne ajoi. Siellä saimmekin kuulla, että miehellä ei ole oikeuksia sinne jäädä, koska ei ole isä. Hän joutui ajamaan päivittäin, edestakaisin jos halusi meitä nähdä! Matkaa oli suuntaansa n. 70km! Mä muistan kuinka vihainen olin. Ei se ollut reilua! Se aika oli helvettiä, mutta me selvittiin, jotenkin. Kunnes siirryttiin perhekuntoutusjaksolle toisaalle. Muutettiin samalla uudelle paikkakunnalle. Se perhekuntoutusjakso oli jo parempi, saatiin olla perheenä. Ja homma meni muutenkin ihan jees. Sieltä ei niinkään pahaa sanottavaa ole, vaikka meitä koitettiin sielläkin pitää väkisin, koska ei ohjaajien mukaan oltaisi itsekseen kotona pärjätty. Tästä lauseesta 3kk eteenpäin, meidän perhetyöntekijä sanoi, että haluaa purkaa yhteistyön, koska me ei tarvita heidän palveluita. Hän ei koe tarvetta enää käydä meillä, koska kaikki on hyvin. Ja tätä ennen, kun meitä uhkailtiin huostaanotolla, mulle sosiaalityöntekijä sanoi; "Sä et kykene olemaan hyvä äiti, koska sut on huostaanotettu" ja "Me ei uskota, että te pärjäätte ikinä ilman sosiaalityöntekijöiden tukea". Mitä helvetin TUKEA!? Meitä lytättiin, haukuttiin, uhkailtiin, kiristettiin. Sekö on nykypäivänä tukea? No kiitos vaan, luojan kiitos päästiin eroon.

Pian sen jälkeen me taas muutettiinkin. Ja hyvin pian sen jälkeen mä plussasin keskimmäisestä. Se raskaus oli henkisesti ja fyysisesti todella rankka. Mä en oikeastaan koskaan puhunut lasten isän kanssa, että mitä sen mielessä silloin oli. Ja mitä se ajatteli. Mutta mulla oli päälimmäisenä pelko, että joudutaan taas samaan pyöritykseen. Ja puhuin siitä neuvolasta, puhuin puhuin puhuin. Itkin ja puhuin. Mulla olikin neuvola käyntejä normaalia enemmän, koska mulla oli maailman parhain neuvolantäti, joka halusi tukea mua parhaimmalla mahdollisella tavalla ja olla tukena. Ja sitten meidän tyttö jo syntyikin. Ja puolenvuoden päästä me erottiin lasten isän kanssa. Se oli rankkaa, mutta me selvittiin. 

Välillä mä mietin sitä, että mikä meidät sitten eroon ajoi. Meillä oli ongelmia paljon, eikä niitä kannata eritellä. Me vaan ei sovittu enää samaan asuntoon. Vihattiin 24/7, vaikka sen kuuluisi olla aivan muuta. Ehkä se kaikki mitä me käytiin läpi ja koettiin, kun esikoinen syntyi aloitti sen kaiken. Eikä me koskaan niistä oikeastaan puhuttu. Mentiin vaan taistelusta taisteluun ja unohdettiin se tärkein, parisuhde. Meistä tuli vain taistelupari, joka puolusti perhettään. Ja lopulta käännyttiin kaiken seurauksena toisiamme vastaan. En tiedä, nää on vaan mun ajatuksia.  

Mä haluan silti sanoa tähän loppuun jotain, joka on ohjattu suoraan tuolle miehelle noiden 2,5v aikana. 

Vaikka meillä on riitamme, vaikka me halutaan toisiltamme päät repiä irti välillä, mä arvostan sua! En ehkä ole niin aina tehnyt, mutta nykyään kyllä. Sä olet maailman parhain isä meidän lapsille. Mä haluan, että sä uskot sen vihdoinkin! Ole ylpeä itsestäsi. Sä oot kasvattanut kaks aivan ihanaa lasta, jotka arvostaa ja rakastaa sua enemmän, kuin mitään. Vaikka joskus tulis hetki, ettet luota kykyihisi, katso lapsia. Ne näyttää sulle sen, että sä olet aivan muuta, kuin meidän annettiin aikoinaan ymmärtää! Mä tiedän, että nää asiat tekee vieläkin saatanan kipeetä, mutta ne on mennyttä. Sua parempaa isää ei näillä lapsilla voisi olla. Ei nyt, eikä koskaan. 

Anteeksi, että sä jouduit siihen pyöritykseen.

 

- H