Tosiaan, otsikko sopii tän päivän teemaan hyvin. Kävin tänään lukemassa mun papereita! Nyt en oikein tiedä oliko se hyvä vai huono juttu. Ainakin, kuten otsikossa lukee, voin todeta etten ole hullu. 

Sieltä paljastui todella paljon asioita, joista mulla ei ole mitään tietoa koskaan ollutkaan. Enkä varmaan olisi koskaan saanut tietää, jos en olisi itse tehnyt aloitetta asian suhteen. Ja täytyy kyllä todeta, että oli ihan mukava nähdä entistä sosiaalityöntekijääkin. "Paremmissa" merkeissä, kuin aikaisemmin. 

Mitä sieltä sitten selvisi? No, ensinnäkin, mun lapsuus on ollut todella todella risainen. Ei mitään pysyvää, kaikki on ollut vain pikaista ja väliaikaista. Musta oli tehty monia lastensuojeluilmoituksia. "Turpiis saat!" oli kuulunut usein naapuriin asti, kun mulle oli huudettu. Mua oli myös pahoinpidelty, jätetty yön yli yksin, kun toinen oli ryyppäämässä. Mä olen ollut 2-3-vuotias! Mä järkytyin. Mun teki mieli itkeä niitä lukiessa, mutta kovetin itseni. En mä sen kauniimpaa tekstiä oikeastaan odottanutkaan, mutta en ehkä ihan noin karuakaan. 

Kyllä meillä oli sossut käynyt. Sen mitä luin, asunto oli sotkuinen, ei pakkoja mihin istua, mulla ei ollut ilmeisesti ollut edes ruokaa kaapissa. Kaikenlisäksi tuhkakuppeja pitkin asuntoa, sohvaan poltettu reikiä tupakalla jne. Ja mä olin nukkunut kipeänä sohvalla, kun parvekkeen ovi oli auki. Ja silloin oli talvi. Seuraavan kerran oli "edes yritetty" siivota.

Ja sitten tuli vastaan se sana, jota mä odotin ja pelkäsin. Insesti. Se lausuttiin useammin ja useammin. Jokaisessa paperissa sen jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Ja mulla alkoi taas nousta se kuvotus pintaan, jota koin 16-vuotiaana. Mä tiesin, että niin on tapahtunut. Mä muistin niitä asioita. Mulle vaan sanottiin, että se on mun omasta päästä keksittyä huuhaata. Ei ole. Ainut vain, kukaan ei koskaan tutkinut sitä asiaa! Miksi kukaan ei tehnyt mitään, vaikka siitä puhuttiin?! Miksi kukaan ei auttanut mua, vaikka osattiin pelätä pahinta?! MIKSI!? Ja tämän takia, mä en koskaan saanut oikeutta itselleni, kun lähdimme sitä oikeudesta hakemaan. Ei ollut tarpeeksi näyttöä. Niinpä niin. Eipä sieltä sen kauniimpaa sitten tästä ihmisestä löytynyt. Yritän ajatella, että hän oli sairas. Hyvin sairas. Mutta ei se tee asiasta yhtään parempaa. Oikeastaan mun tekee vain pahaa, että mun annettiin edes olla sen ihmisen kanssa niin kauan, vaikka toinen on ihan pihalla koko maailmasta. Mä olen pahoillani vain siitä, että hän ei koskaan päässyt menneistä irti ja elää menneisyyttä edelleen, syytellen muita ja laittaen vastuun muiden harteille. Mä olen pahoillani siitä, että sen ihmisen piti olla mun Äiti.

Sitten päästäänkin mun sijaisperheeseen. Ei sekään teksti kaunista ollut. Ongelmat oli nähtävissä alusta asti. Ja se, mikä sieltä paistoi todella rajusti, mä en ollut haluttu. Oikeastaan se teema toimi siinä koko ajan. Kaikki paikat joissa olin ollut siihen mennessä, toistivat samaa kaavaa; Mua ei halunnut KUKAAN. Miten niin pieni ihminen voi ymmärtää sitä, että kukaan ei häntä halua. Miksi aikuiset katoaa elämästä kerta toisensa jälkeen. Mitä mä olisin voinut tehdä toisin, että olisin ollut se lapsi, jota rakastetaan ja jonka aikuiset haluavat pitää? Oikeastaan mä nyt poden syyllisyyttä siitä, että mä en ole ollut se unelma lapsi, vaan pahoin vaurioitunut ja oireileva lapsen kuvajainen. 

Musta oli paljon tehty lastensuojeluilmoituksia myös täältä. Koulusta, naapureista.. Silti kerta toisensa jälkeen perheneuvolan kautta yritettiin ja yritettiin. Jokaisen ilmoittajan mukaan: "Lasta ei ole otettu perheenjäseneksi". Mä olin perheelle objekti. Muhun ei ollut oikeasti mitään tunnesidettä. Tai jos oli, se oli viha.

Mussa oli huomattu olevan myös jotain vikaa. Mä olin yliseksuaalinen 5-vuotias. Kyllä, jokaisella lapsella tulee se vaihe jossain vaiheessa, mutta mulla se meni yli. Koskettelin itseäni, koskettelin muita lapsia seksuaalisesti, puheet olivat hyvin seksuaalisia. Oikeasti, mua oksettaa. Mua oksetti jo, kun luin sitä tekstiä. Olenko MÄ ollut tuollainen? Nää asiat todellakin pysäytti mut. Mut pysäytti myös sen isän asenne. Musta oli taas tehty ilmoitus, koska olin kertonut, että isä lyö. Sossut olivat soittanut meille kotiin. Isän vastaus oli ollut: "Me ollaan tehty kaikkemme, hyvässä ja pahassa. Annoin mä sille selkäänki. Mutta eipä siitä mitään tehoa tohon pentuun ole." Eieieiei. Miksi ihmiset, jotka eivät kykene toimimaan moni ongelmaisen lapsen kanssa, ikinä edes ryhtyivät sijaisvanhemmiksi! Mitä ne odotti mun taustoilla? Jotain kilttiä pulmusta, johon teot ei ole jättänyt jälkiä vai? Ilmeisesti. Anteeksi, että olin epätäydellinen ja oireilin pahoja asioita, joita koin teillä vain lisää vuodesta toiseen. Mulle tehtiin 8-vuotiaana psykologintestit. Siellä selvisi, ettei mulla ole mitään ongelmia oppimisessa tai keskittymisessä noin muuten. Mä olin vain hyvin masentunut lapsi. Mulla ei ollut rakkautta, eikä huolehtivia vanhempia. Siinä syy, miksi mä olin mitä olin! Ja sen lausunnon jälkeen tuli päätös, että mua ei voida pitää perheessä enää. He eivät ole kykeneviä toimimaan mun kanssa. 

Siltikään, heitäkään vastaan ei ollut tarpeeksi näyttöä aikoinaan. On se karua. Kaikki tiedot on paperilla faktana, mutta kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan. 

Just nyt mulla on todella ristiriitainen olo. Mä itken tätä kirjoittaessa, koska mun on paha olla. Samaan aikaan mä olen helpottunut. Mä sain tietää ne asiat, joita lähdin sieltä hakemaan. Ja enemmänkin. Kunhan saan paperit kotiin, pääsen perehtymään asiaan lisää. Tuossa oli vain pintaraapaisu ja mun tunteet on ihan sekamelskana. Silti mä tiedän, että mun on tehtävä tää. Se ei jätä mua rauhaan, jos en lue niitä papereita. Tuli sieltä vastaan mitä tahansa, mä selviän siitä. Tiedän, että joudun tekemään töitä taas itseni kanssa ja miettimään asioita uudestaan. Mutta mä en anna niiden asioiden enää musertaa mua. Mä kannan tän taakan urheana ja hymyilen, että mä voitin tämänkin tuskan. Nyt mä pystyn taas uudistamaan itseni ja tulemaan ehjemmäksi. 

"Niin ovat vuodet lyöneet
jäljet meihin molempiin
melkein huomaamatta
syöneet uskon ihmeisiin
Ja silti kaikin voimin
Mä kaiken jälkeen rakastaa
haluaisin vielä, haluaisin uskaltaa.

Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa
vasten tummaa tulvavettä ponnistaa
vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa
sitä kuitenkaan omistaa ei saa"

Juha Tapio - Kuinka paljon

 

- H