Ajattelin ottaa esiin vaietun, mutta hyvinkin yleisen aiheen. Erakoitumisen.

Aihe on myös itselleni hyvinkin ajankohtainen. Musta tuntuu, etten vaan osaa olla enää ihmisten kanssa. Musta on tullut niin yksinäinen sielu viime vuosien aikana, että ihmisten kanssa oleminen on todella hankalaa. Mulla on vain muutama todella läheinen ihminen, joille uskallan puhua asioista. Mutta edes tästä mä en ole heidänkään kanssa puhunut. Musta tuntuu, että mulle vaan nauretaan, kun sanon olevani yksinäinen ja erakoitunut. "No onhan sulla nyt kavereita" tai sitten suututaan, jos sanon ettei mulla ole kavereita. Ei se ole henkilökohtaista ketään kohtaan, musta vaan tuntuu, että jotkut kaveritkaan ei vaan ole oikeasti niin läheisiä kavereita, kun antaa ymmärtää. 

Nyt kun mä olen koulussakin, ajattelin, että nyt on aika saada uusia kavereita! Ja paskat. Mä olen siellä enemmän ulkopuolinen, kuin koskaan. Mua ahdistaa ajatus aamulla, että joudun taas menemään sinne itsekseni nököttämään. Esittämään jotain ja väkisin roikkumaan ihmisten seurassa. Ehkä osan näistä fiiliksistä aiheuttaa sekin, että muutama ihminen on tehnyt hyvinkin selväksi olemuksellaan, että parempi kun painuisin helvettiin, enkä roikkuisi heidän seurassaan. Sen takia mä en sitten enää edes viitsi yrittää. Olen yksin. 

Musta on kurjaa ajatella, että mä en ole ainut laatuani. Meitä erakoituneita on niin paljon, mutta paljonko siitä puhutaan? Ei siitä puhuta niin paljon, kun pitäisi. Ainakaan mun mielestä. Mä olen itse vielä sellainen, että en päästä ihmisiä enää kovin helposti lähelle. Välttelen ja pidän etäisyyttä. Mä en vaan uskalla päästää enää ihmisiä lähelle. Tuntuu, kuin eläisin jossain omassa kuplassani, enkä halua puhkaista sitä. Toisaalta mä oon hyvinkin onnellinen täällä kuplassani. Toisaalta taas oon enemmän yksin, kun koskaan aikasemmin oon ollut. Mulla on ihana mies ja lapset, mutta ei se jaksa mieskään aina kuunnella mun marinoita ja muka hauskoja juttuja. Lapset taas on lapsia. Ei niiden kanssa jutella aikuisten juttuja. 

Silti mä ajattelen, kaiken tän yksinäisyyden keskellä, että mä oon onnekas. Mulla on perhe, mulla on myös ne muutama läheinen ja rakas ihminen elämässä. Vaikka mä riudun yksinäisyydessäni, mulla on silti lähellä ihmisiä, jotka välittää ja rakastaa. Joskus sitä vaan toivoisi, että niitä ihmisiä olis lähempänäkin. Me kun asutaan kaikista läheisistä niin paljon kauempana, ettei sitä tule nähtyä niin usein. 

Silti haluan sanoa kaikille teille rakkaille, Kiitos kun olette siinä. Teidän ansiosta, kaiken paskankin keskellä, tietän etten koskaan ole yksin. 

"Tee omantunnontarkkuus ja vilpittömyys suureksi päämääräksesi. Älä pidä ystäviä, jotka eivät ole sinun veroisiasi. Jos olet tehnyt väärin, älä häpeä pahan korvaamista." - Konfutse 

- H