Ajattelin ottaa esiin vaietun, mutta hyvinkin yleisen aiheen. Erakoitumisen.

Aihe on myös itselleni hyvinkin ajankohtainen. Musta tuntuu, etten vaan osaa olla enää ihmisten kanssa. Musta on tullut niin yksinäinen sielu viime vuosien aikana, että ihmisten kanssa oleminen on todella hankalaa. Mulla on vain muutama todella läheinen ihminen, joille uskallan puhua asioista. Mutta edes tästä mä en ole heidänkään kanssa puhunut. Musta tuntuu, että mulle vaan nauretaan, kun sanon olevani yksinäinen ja erakoitunut. "No onhan sulla nyt kavereita" tai sitten suututaan, jos sanon ettei mulla ole kavereita. Ei se ole henkilökohtaista ketään kohtaan, musta vaan tuntuu, että jotkut kaveritkaan ei vaan ole oikeasti niin läheisiä kavereita, kun antaa ymmärtää. 

Nyt kun mä olen koulussakin, ajattelin, että nyt on aika saada uusia kavereita! Ja paskat. Mä olen siellä enemmän ulkopuolinen, kuin koskaan. Mua ahdistaa ajatus aamulla, että joudun taas menemään sinne itsekseni nököttämään. Esittämään jotain ja väkisin roikkumaan ihmisten seurassa. Ehkä osan näistä fiiliksistä aiheuttaa sekin, että muutama ihminen on tehnyt hyvinkin selväksi olemuksellaan, että parempi kun painuisin helvettiin, enkä roikkuisi heidän seurassaan. Sen takia mä en sitten enää edes viitsi yrittää. Olen yksin. 

Musta on kurjaa ajatella, että mä en ole ainut laatuani. Meitä erakoituneita on niin paljon, mutta paljonko siitä puhutaan? Ei siitä puhuta niin paljon, kun pitäisi. Ainakaan mun mielestä. Mä olen itse vielä sellainen, että en päästä ihmisiä enää kovin helposti lähelle. Välttelen ja pidän etäisyyttä. Mä en vaan uskalla päästää enää ihmisiä lähelle. Tuntuu, kuin eläisin jossain omassa kuplassani, enkä halua puhkaista sitä. Toisaalta mä oon hyvinkin onnellinen täällä kuplassani. Toisaalta taas oon enemmän yksin, kun koskaan aikasemmin oon ollut. Mulla on ihana mies ja lapset, mutta ei se jaksa mieskään aina kuunnella mun marinoita ja muka hauskoja juttuja. Lapset taas on lapsia. Ei niiden kanssa jutella aikuisten juttuja. 

Silti mä ajattelen, kaiken tän yksinäisyyden keskellä, että mä oon onnekas. Mulla on perhe, mulla on myös ne muutama läheinen ja rakas ihminen elämässä. Vaikka mä riudun yksinäisyydessäni, mulla on silti lähellä ihmisiä, jotka välittää ja rakastaa. Joskus sitä vaan toivoisi, että niitä ihmisiä olis lähempänäkin. Me kun asutaan kaikista läheisistä niin paljon kauempana, ettei sitä tule nähtyä niin usein. 

Silti haluan sanoa kaikille teille rakkaille, Kiitos kun olette siinä. Teidän ansiosta, kaiken paskankin keskellä, tietän etten koskaan ole yksin. 

"Tee omantunnontarkkuus ja vilpittömyys suureksi päämääräksesi. Älä pidä ystäviä, jotka eivät ole sinun veroisiasi. Jos olet tehnyt väärin, älä häpeä pahan korvaamista." - Konfutse 

- H

Niin se vaan kesä oli ja meni. Tunnetusti, Suomen kesä on lyhyt ja vähä luminen.

Mä oon oikeestaan aika tyytyväinen menneeseen kesään. Ehti paljon tehdä kaikkea, mutta silti paljon jäi tekemättä! Nyt istutaankin jo koulun penkillä ahertamassa. Pian alkaa ensimmäinen työharjoittelu, vaikkei opiskelua oo montaa viikkoa takana. 

Me lopetettiin meidän kesä tänä vuonna laivalle. Käytiin koko perheen kesken laivalla! Se oli kaikkien lasten ensimmäinen laivareissu ja vitsit, meillä oli ihan älyttömän kivaa! Siinä lapsien riemua ja onnea seuratessa, tuli taas miettineeksi sitä omaa lapsuutta. Mäkin kävin vähän näitä nuorempana laivalla. Mummon ja Papan kanssa. En mä niistä muista paljonkaan, mutta sen mä tiedän, että pallomerestä mua ei saanut koskaan pois! Nyt kun näin sen saman riemun keskimmäisen ja nuorimmaisen silmissä, pystyin samaistumaan siihen tunteeseen. Näin siellä sen pikku-H:n, joka oli pienen hetken onnellinen. 

Omaa lapsuutta on tullu tässä viimeaikoina taas paljon mietittyä. Me käydään koulussa aihealuetta, joka keskittyy lapsuuteen. Sitä on joutunu taas miettimään omia kokemuksia ja niitä fiiliksiä, mitä lapsuudesta on jäänyt mieleen. Me saatiin myös kotiin tehtävä, 5-10s kirjoittaa vastapareista. Esim. luottamus-epäluottamus. Se on se ensimmäinen ja siihen täytyy kirjoittaa omat kokemukset lapsuudesta. Oliko luottamusta? Missä tilanteissa? Miten? Entäs epäluottamusta? 

Ja tiedättekö, kun sä katsot sitä sivua. Sä oot kirjottanut hirveessä puuskassa kauheasti tekstiä ja sä tajuat, ettet sä oo kirjottanu mistään muusta kun siitä toisesta vastaparista. Epäluottamuksesta. Se luottamus sielä on pieni hiirenkakan verran kirjoitettu lause. Ja sekin kuuluu, luottamus - ei sitä ollut. 

Mä oon oppinut ymmärtämään itsestäni paljon, myös niitä tunteita joita oon elämäni aikana läpi käynyt. Jotkin asiat heijastuu edelleen. Mutta, ainakin mä tiedän, että se on normaalia. Se ei johdu siitä, ettenkö olis päässyt yli asioista. Tai, että eläisin edelleen menneessä. Se on ihmisen luotainen mekanismi, joka kertoo asioita, joita et osaa ehkä itsekkään selittää. 

Ihmiskeho on jännä asia. Miten varhaisessa vaiheessa se alkaakaan ymmärtämään asioita. Ja kun jotain puuttuu, keho muistaa sen loppuelämänsä. Se muistaa myös hyvät asiat. Arvostakaa siis omaa ja toisten kehoa! Jo pienikin asia voi vaikuttaa.

 

- H

Siitä onkin hetki kulunut, kun oon tänne päivitellyt. Täytyy myöntää, että nyt on tapahtunut niin paljon asioita rytinällä, että itseäkin meinaa huimata. Mä pääsin opiskelemaan! Eli ens kuussa ollaan sitten virallisesti taas opiskelijoita ja ura hoitajana askeleen lähempänä. Mahtavaa! Olin myös alkukesän töissä, joka suurimmaksi osaksi mun päivittelyä verottikin. Ei vaan  ole ollut vapaa-aikaa niin, että ehtisi. Ja nekin ainoat vapaat, kun ollaan yhdessä kotona oltu, olen halunnut viettää perheen kesken. Tosiaan, sain työharjoittelu paikan yksityisestä perhekodista. Pientä näppituntumaa tulevaisuutta ajatellen. Ja koska mua koskee vaitiolovelvollisuus, en sen enempää avaa paikkaa tai asioita. Sen verran pystyn onneksi sanomaan, että tän kuukauden aikana mä sain sen mitä halusinkin tietää; tää työ on tehty mua varten. Mä haluan olla nuorten kanssa työskentelemässä. Parasta mun harjoittelussa oli nimenomaan ne hetket, kun sai istua nuoren kanssa ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. 

Nyt olis kuukausi "lomaa" ja sen jälkeen alkaa täys tohina koulunpenkillä. Ja kyllä, mä kriiseilen ihan hirveästi, että mun täytyy laittaa vauva hoitoon. En millään halua päästää mun pientä vauvaa hoitoon! Ja kyllä, mun vauva tulee kohta vuoden ja pärjää varmasti hoidossa hyvin. Äidillä voi olla enemmän ongelmia selvitä koulussa. Toisaalta, ihanaa päästä kunnon arkeen ja rytmiin kiinni. Ei oo nää päivät pelkkää möllöttämistä pitkälle iltapäivään ja huomata illalla, ettei tänäänKÄÄN tulliut mitään tehtyä. Sitten pitäisi vielä ymmärtää se, että mun ensimmäinen vauva menee jo eskariin! Ja musta on tulossa vanha. Täytän vasta 26 ja mulla on aivan hirveä kolmenkympin kriisi TAAS! Mulla oli jo, kun täytin 24. Ja silti ei tässä kuudessa vuodessa oo edes huomannut omaa vanhentumista. Lapset vaan kasvaa, mutta ite et vanhene. Ainakaan henkisesti!  

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Mitähän jännää sitä tässä vielä ehtiikään tapahtua, ennen kesän loppua!

 

- H

 

Oon taas ollu pienellä mietintä tauolla. 

Oon keskittyny enemmän itseeni ja perheeseen. Mulla on ollu aivan ihania ihmisiä ympärillä, joiden kanssa oon voinu keskustella asioista, mutta samalla saanut myös omaa rauhaa. Kiitos teille, jotka ootte mun rinnalla seissyt ja myötäelänyt niitä ajatuksia ja tunteita, jotka edellinen postaus aiheutti. 

Mä en tarvitse ammattiapua, sanottakoon se tähän heti alkuun. Mä voin vallan hyvin, enkä koe sitä tarpeelliseksi. Mä olen elämäni aikana puhunut näistä niin paljon eri auttajille, että se on riittänyt mulle tältä erää. Jokainen voi silti ymmärtää sen, että kun tuollaista asiaa pääsee lukemaan mustaa valkoisella, niin se aiheuttaa pienen myrskyn sisällä. Mä olen tiedostanut nämä asiat koko ikäni, joten ei ne kovin suurena yllätyksenä tullut. Se, että niistä oli noinkin paljon juttua mun omissa papereissa, oli se kaikista suurin yllätys. Mua on pidetty hulluna ja sanottu, että keksin asioita päästäni. Se ei ole niin ja nyt mä sain siihen vain varmistuksen. Se on helpottava tieto.

Kukaan ei tiedä millaista on käydä läpi sellaisia asioita, mitä munkin elämään on mahtunut. Ainoastaan sellainen, joka on kokenut lähellekkään samoja asioita tiedostaa sen. Sen takia mä olen hakenut tukihenkilöksi! Mä sain vinkin eräältä ihanalta henkilöltä, joka kannusti mua hakeutumaan tukihenkilöksi. Perehdyin asiaan hieman lisää ja se homma kolahti. Mä haluan toimia tukena jollekkin nuorelle/lapselle, joka kaipaa rinnalleen välittävää aikuista. Tukea ja turvaa. Ja mä haluan olla sitä. Mä olen itse ollut vailla turvaa niin kauan, että jos omalla olemassaolollani voin vaikuttaa edes yhden nuoren elämään, niin teen sen! Yhdenkään lapsen tai nuoren ei kuulu tarpoa täällä yksin, kenenkään ei pitäisi joutua. Katsotaan kuin käy. Mä olisin enemmän, kuin omistautunut tehtävälle. 

Pienin askelin edetään, mutta mä olen hämmentynyt kuinka paljon oon asettanut itselleni tavotteita viime aikoina. Tää on jännää, mutta samalla hiukan pelottavaa. Mä oon kerrankin varma siitä, mitä mä haluan tehdä ja teen kaikkeni sen eteen. Tästä on hyvä jatkaa. Ehkä tää vielä joskus tuottaa tulostakin.

 

- H

Tosiaan, otsikko sopii tän päivän teemaan hyvin. Kävin tänään lukemassa mun papereita! Nyt en oikein tiedä oliko se hyvä vai huono juttu. Ainakin, kuten otsikossa lukee, voin todeta etten ole hullu. 

Sieltä paljastui todella paljon asioita, joista mulla ei ole mitään tietoa koskaan ollutkaan. Enkä varmaan olisi koskaan saanut tietää, jos en olisi itse tehnyt aloitetta asian suhteen. Ja täytyy kyllä todeta, että oli ihan mukava nähdä entistä sosiaalityöntekijääkin. "Paremmissa" merkeissä, kuin aikaisemmin. 

Mitä sieltä sitten selvisi? No, ensinnäkin, mun lapsuus on ollut todella todella risainen. Ei mitään pysyvää, kaikki on ollut vain pikaista ja väliaikaista. Musta oli tehty monia lastensuojeluilmoituksia. "Turpiis saat!" oli kuulunut usein naapuriin asti, kun mulle oli huudettu. Mua oli myös pahoinpidelty, jätetty yön yli yksin, kun toinen oli ryyppäämässä. Mä olen ollut 2-3-vuotias! Mä järkytyin. Mun teki mieli itkeä niitä lukiessa, mutta kovetin itseni. En mä sen kauniimpaa tekstiä oikeastaan odottanutkaan, mutta en ehkä ihan noin karuakaan. 

Kyllä meillä oli sossut käynyt. Sen mitä luin, asunto oli sotkuinen, ei pakkoja mihin istua, mulla ei ollut ilmeisesti ollut edes ruokaa kaapissa. Kaikenlisäksi tuhkakuppeja pitkin asuntoa, sohvaan poltettu reikiä tupakalla jne. Ja mä olin nukkunut kipeänä sohvalla, kun parvekkeen ovi oli auki. Ja silloin oli talvi. Seuraavan kerran oli "edes yritetty" siivota.

Ja sitten tuli vastaan se sana, jota mä odotin ja pelkäsin. Insesti. Se lausuttiin useammin ja useammin. Jokaisessa paperissa sen jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Ja mulla alkoi taas nousta se kuvotus pintaan, jota koin 16-vuotiaana. Mä tiesin, että niin on tapahtunut. Mä muistin niitä asioita. Mulle vaan sanottiin, että se on mun omasta päästä keksittyä huuhaata. Ei ole. Ainut vain, kukaan ei koskaan tutkinut sitä asiaa! Miksi kukaan ei tehnyt mitään, vaikka siitä puhuttiin?! Miksi kukaan ei auttanut mua, vaikka osattiin pelätä pahinta?! MIKSI!? Ja tämän takia, mä en koskaan saanut oikeutta itselleni, kun lähdimme sitä oikeudesta hakemaan. Ei ollut tarpeeksi näyttöä. Niinpä niin. Eipä sieltä sen kauniimpaa sitten tästä ihmisestä löytynyt. Yritän ajatella, että hän oli sairas. Hyvin sairas. Mutta ei se tee asiasta yhtään parempaa. Oikeastaan mun tekee vain pahaa, että mun annettiin edes olla sen ihmisen kanssa niin kauan, vaikka toinen on ihan pihalla koko maailmasta. Mä olen pahoillani vain siitä, että hän ei koskaan päässyt menneistä irti ja elää menneisyyttä edelleen, syytellen muita ja laittaen vastuun muiden harteille. Mä olen pahoillani siitä, että sen ihmisen piti olla mun Äiti.

Sitten päästäänkin mun sijaisperheeseen. Ei sekään teksti kaunista ollut. Ongelmat oli nähtävissä alusta asti. Ja se, mikä sieltä paistoi todella rajusti, mä en ollut haluttu. Oikeastaan se teema toimi siinä koko ajan. Kaikki paikat joissa olin ollut siihen mennessä, toistivat samaa kaavaa; Mua ei halunnut KUKAAN. Miten niin pieni ihminen voi ymmärtää sitä, että kukaan ei häntä halua. Miksi aikuiset katoaa elämästä kerta toisensa jälkeen. Mitä mä olisin voinut tehdä toisin, että olisin ollut se lapsi, jota rakastetaan ja jonka aikuiset haluavat pitää? Oikeastaan mä nyt poden syyllisyyttä siitä, että mä en ole ollut se unelma lapsi, vaan pahoin vaurioitunut ja oireileva lapsen kuvajainen. 

Musta oli paljon tehty lastensuojeluilmoituksia myös täältä. Koulusta, naapureista.. Silti kerta toisensa jälkeen perheneuvolan kautta yritettiin ja yritettiin. Jokaisen ilmoittajan mukaan: "Lasta ei ole otettu perheenjäseneksi". Mä olin perheelle objekti. Muhun ei ollut oikeasti mitään tunnesidettä. Tai jos oli, se oli viha.

Mussa oli huomattu olevan myös jotain vikaa. Mä olin yliseksuaalinen 5-vuotias. Kyllä, jokaisella lapsella tulee se vaihe jossain vaiheessa, mutta mulla se meni yli. Koskettelin itseäni, koskettelin muita lapsia seksuaalisesti, puheet olivat hyvin seksuaalisia. Oikeasti, mua oksettaa. Mua oksetti jo, kun luin sitä tekstiä. Olenko MÄ ollut tuollainen? Nää asiat todellakin pysäytti mut. Mut pysäytti myös sen isän asenne. Musta oli taas tehty ilmoitus, koska olin kertonut, että isä lyö. Sossut olivat soittanut meille kotiin. Isän vastaus oli ollut: "Me ollaan tehty kaikkemme, hyvässä ja pahassa. Annoin mä sille selkäänki. Mutta eipä siitä mitään tehoa tohon pentuun ole." Eieieiei. Miksi ihmiset, jotka eivät kykene toimimaan moni ongelmaisen lapsen kanssa, ikinä edes ryhtyivät sijaisvanhemmiksi! Mitä ne odotti mun taustoilla? Jotain kilttiä pulmusta, johon teot ei ole jättänyt jälkiä vai? Ilmeisesti. Anteeksi, että olin epätäydellinen ja oireilin pahoja asioita, joita koin teillä vain lisää vuodesta toiseen. Mulle tehtiin 8-vuotiaana psykologintestit. Siellä selvisi, ettei mulla ole mitään ongelmia oppimisessa tai keskittymisessä noin muuten. Mä olin vain hyvin masentunut lapsi. Mulla ei ollut rakkautta, eikä huolehtivia vanhempia. Siinä syy, miksi mä olin mitä olin! Ja sen lausunnon jälkeen tuli päätös, että mua ei voida pitää perheessä enää. He eivät ole kykeneviä toimimaan mun kanssa. 

Siltikään, heitäkään vastaan ei ollut tarpeeksi näyttöä aikoinaan. On se karua. Kaikki tiedot on paperilla faktana, mutta kukaan ei joudu vastuuseen teoistaan. 

Just nyt mulla on todella ristiriitainen olo. Mä itken tätä kirjoittaessa, koska mun on paha olla. Samaan aikaan mä olen helpottunut. Mä sain tietää ne asiat, joita lähdin sieltä hakemaan. Ja enemmänkin. Kunhan saan paperit kotiin, pääsen perehtymään asiaan lisää. Tuossa oli vain pintaraapaisu ja mun tunteet on ihan sekamelskana. Silti mä tiedän, että mun on tehtävä tää. Se ei jätä mua rauhaan, jos en lue niitä papereita. Tuli sieltä vastaan mitä tahansa, mä selviän siitä. Tiedän, että joudun tekemään töitä taas itseni kanssa ja miettimään asioita uudestaan. Mutta mä en anna niiden asioiden enää musertaa mua. Mä kannan tän taakan urheana ja hymyilen, että mä voitin tämänkin tuskan. Nyt mä pystyn taas uudistamaan itseni ja tulemaan ehjemmäksi. 

"Niin ovat vuodet lyöneet
jäljet meihin molempiin
melkein huomaamatta
syöneet uskon ihmeisiin
Ja silti kaikin voimin
Mä kaiken jälkeen rakastaa
haluaisin vielä, haluaisin uskaltaa.

Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa
vasten tummaa tulvavettä ponnistaa
vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa
sitä kuitenkaan omistaa ei saa"

Juha Tapio - Kuinka paljon

 

- H